Dunkirk: elokuvan ääni minussa


Christopher Nolanin Dunkirk on epäilemättä yksi tämän vuosikymmenen isoista sotaelokuvista. Menin katsomaan tällä nimenomaisella odotuksella kun olin kuullut melkoista kehumista luotettavilta tahoilta. Tulin kuitenkin positiivisesti yllätetyksi.

Dunkirkin suuruus ei nyt tarkoitakaan Pelastkaa Sotamies Ryan -suuruutta, eeppistä kaikentietävyyttä viimeisimmän elokuvatekniikan avulla. Sotamies Ryanin unohtumattoman maihinnousukohtauksen suola oli äärimmäisen huolellinen, digiajan sosialistista realismia tiukkuva lähes täydellisyyttä hipova ääniraita.

Sotamies Ryanin alkua katsellessa minusta katsojana tuntuu kuin näkisin kaiken jonkinlaisen jumalan tavoin. Väitän, että tällainen realismiharha saadaan aikaiseksi pitkälti juuri ääniraidan avulla. Äänituotanto tekee Ryanista ainutlaatuisen elokuvan, jotain joka on enemmän kuin kiitettävän hyvä sotaelokuva.

Mutta kaikessa loistavuudessaankin Ryan on sergeibondartsuk-meininkiä, neuvostoelokuvan parhaiden perinteiden messevä jatke. Dunkirkissä ääniraita, sen ”musiikki” näyttelee suurta osaa siinä, että joudun katsojana itse epätietoisuuden, shokissa olevan ihmisen adrenaliinipitoisen ”kuolemanpelon”, jonkinlaisen massiivisen – ”tämä EI OLE todellista” – epämääräisen tunteen ja kokemuksen vangiksi.

Bondartshuk-Spielberg loihtii esiin Historian ja hilaa katsojan jonnekin kaikkitietävyyden yläilmoihin jumalaksi sitä katsomaan, ja ääritaitavasti sen tekeekin. Nolanin Dunkirk vie katsojan aavemaisesti siihen sekavuuden, epävarmuuden ja kokonaiskuvan puuttumisen, epäsankariuden tilaan, jonka uskoisin olevan järkyttävän lähellä sitä, miten nuo parikymppiset sotilaat tilanteen sillä hetkellä kokivat.

Dunkirk vahvistaa uskoa myös siihen, että työssä, jonka tarkoitus on saada aikaiseksi ns esteettinen kokemus (mitä se puolestaan tarkoittaa, siihen en tässä lähemmin ryhdy pitkällä tikullakaan), sellaisessa teoksessa, eli taideteoksessa, muoto on sisältöä tärkeämpää.

”Muoto on ensisijainen, sisältö toissijainen” on naamioitu poliittinen lausunto ja tasa-arvon puolustus. Taide on kuvaamista (de-skriptiota) eikä normittamista tai varsinkaan ohjeiden tai määräysten antamista (pre-skriptiota), ja muoto on ensisijainen. Tästä seuraa, että jokaisen ihmisen kaikki elämäntapahtumat ovat mahdollisina taiteen kuvauskohteina tasavertaisia.

Se, tuleeko katsojan tai kuulijan tai muun teoksen kokijan elämyksestä muistettava, riippuu ensisijaisesti siitä, miten asia esitetään. Eli muodosta.

Dunkirkissä muoto tarkoittaa muun muassa aikaulottuvuuden jakamista kolmeen: tapahtumat alkavat (1) viikkoa ennen, (2) päivää ennen ja (3) tuntia ennen Dunkerquen evakuointia. Elokuvan ajassa kolme aikatasoa limittyvät ja lopussa yhtyvät. Tämä aikasuppilo naulaa katsojan kokemuksen paikalleen niin, että Pierre Corneille, Jean Racine sekä Aristoteles kääntyilevät hyväksyvästi nyökytellen haudassaan.

Dunkirk on erityisesti loppumetreillä kovin hurraa-isänmaallinen, mitä britit brexitin ym. pyörteissänsä kai tarvinnevat. Mutta Bondartshuk-Spielbergin buustattua hurraameininkiä ei toki päästä lähellekään.

Alunperin oli ajatus kirjoittaa enemmmänkin Dunkirkin ”musiikista”. Äänitehosteen ja musiikin käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja hyvä niin. Yksi valtavimmista hetkistä on leffan loppuvaiheissa, kun jokin Merkittävä Ääni, nakutus tms. yhtäkkiä lakkaa, ja äänen olemassaolon huomaa vasta sen puuttumisesta. Hiljaisuus on hetkenaikaa valtava.

,