Filosofian vuosituhantinen mind-body -probleema näyttää tulevan vastaan uudella ja inspiroivalla tavalla, kun vähänkin seuraa nykyistä keskustelua psykoanalyysin ja neurotieteiden välisestä suhteesta. Mark Solmsin pääkonnana eksplikoima neuropsykoanalyysi aiheuttanee kammon väristyksiä monelle vanhan liiton analyytikolle.

Solmsin The Hidden Spring -teoksessaan jäsentämät käsitykset aivorungon keskeisestä roolista tietoisuuden kokoavana voimana ja tuottajana – aivokuoren rooli tiedostamattoman tyyssijana yhdistettynä valikoituun klassisen psykoanalyysin perinteeseen — tästä tulee keitos, jota on mielipuolisen imponoivaa tarkastella sen käsitearsenaalin valossa, jonka Wilfred Bion loi sooman ja psyyken ”rajapinnalle” – tarkoitan erityisesti beta-elementin käsitettä.

(Tämän lyhyen muistiinpanon ydin on siis tallentaa lähinnä itselleni muistiin kysymys siitä, millaista vähintäänkin heuristista hyötyä olisi tutkia Bionin beta-elementeistä 1960-luvulla kirjoittamia tarkasteluja, verraten niitä neuropsykonanalyysikeskustelussa mahdollisesti esiintyviin käsityksiin psyyken ja sooman rajapinnasta. Tai voisiko peräti puuttua mind-body -probleeman ratkaisuehdotuksiin.)

Jossakin artikkelissa, jos oikein muistan, Vesa Talvitie (vai oliko kyseessä Solms-suomennos?) ehdottaa mind-body -probleeman kaksoisaspektiteoriaa (dual aspect theory). Siinä oliota voidaan lähestyä kahdesta tasavertaisesta näkökulmasta. Pointtina se, että ei tehtäisi oletusta kummankaan – fyysisen tai psyykkisen – ensisijaisuudesta.

Jotta tuon preferenssin poistamisyrityksessä olisi mitään mieltä, olisi kyllä kai tehtävä jonkinlainen kantilaisen perusoletuksen versio. Sen objektin, jota tarkastellaan, ei voi olettaa olevan minkäänlaisen ”jumalan näkökulman” ulottuvissa – sen ”objektiivinen olemus” taui muu sellainen ei paljastu kummastakaan näkökulmasta sen enempää kuin vaikkapa kuuloaisti paljastaisi kaikki muutkin aistimuksiset, kosketuksen, näköhavainnon ja niin edelleen.