Unohtumaton Alter Ego Kellariteatterissa – nuoruus ei anna armoa!


Helsingin Kellariteatteri, esitykset 30.8.2023 asti.

Ensimmäiset minuutit yritän rauhoitella itseäni: tämäkö on nyt sitten revyytyyppistä ison tilan musiikkiteatteria. Saatana kellarikomerossa. Ja eihän tuo ihminen osaa laulaa. Nyt pitää valmistautua henkisesti siihen että edessä on The harrastajateatterin kauhuskenaario: myötähäpeän ja kyllästyneisyyden tappava, savenharmaa psyyken Mörkö.

Kahdenkymmenen minuutin kohdalla asiat ja psyykkinen tilani on jo muu. Alter Egosta alkaa kehkeytyä vaikuttava kuvaus ikuisista, mutta sukupolvi sukupolven jälkeen uudenkiiltävistä ja aina yhtä kipeistä nuoruuden haaveista. Haaveet ammattitaiteilijuudesta ja rock-tähteydestä lyödään tiskiin niin saatanan tavalla ja vähän kristuksenkin toimesta.

Ja nuoruuden suurhaaveiden toteutumisen mahdollisuudet: kun totuus ja hulluus alkavat valjeta niin siitä on oksat pois. Kaikki tämä voi käydä nuorelle ihmiselle ylivoimaiseksi. Asia on niin vakava että sille on pakko nauraa.

Mitä pidemmälle edetään, ja varsinkin toisella puoliajalla, alkaa käydä selväksi että käsikirjoittaja-näyttelijät Jan Haapanen ja Markus Misukka ovat jo hyvin taitavia dramaatikkoja. Pienieleisen näyttelemisen sekä tekstin vaivaton luontevuus, pienillä eleillä tehdyt niin koomiset kuin traagisetkin hetket ovat katsojalle nautintoa.

Ja nyt ei haittaa sekään että puolet katsomosta tuntuu olevan näyttämöllä olijoiden kavereita. Itse asiassa se kuuluu asiaan. Nuoruus eletään yhdessä.

Valoa ja ääntä käytellään matalassa kellarissa niin reilusti – alkupuolessa, ei enää väliajan jälkeen – että ensin ahistaa: ei tämä voi toimia. Mutta kummasti se vaan toimii. Se VAATII sen! Käsistä lähteneen adolescent-perseilyn kuvaus, kun se tehdään sosialistisen realismin parhaita perinteitä postmodernisti kunnioittaen.

Hieno ratkaisu on rauhoittaa toinen puoliaika meluttoman kiireettömäksi. Alkupuolella remelletään kuin Mister Evergreenissä aikanaan, ja niin toki pitääkin kun nuorten ote lipeää alkavan aikuiselämän paineessa ja kokaiinihuuruinen sekoilu valtaa mielen ja huoneen.

Jotain teknistä itkemistä tietysti löytyy jos hakee. Markus Misukka ei ihan joka kohdassa tajua miten pieni ja matala tila on ja miten lähellä ketsojat ovat, ja huutaa muutamana hetkenä niin että korviin sattuu. Ja joitain pitkitettyjä kohtauksia. Mutta nämä eivät tässä kokonaisuudessa synteinä paljoa paina.