Facebookin käyttöni on hiljentynyt entisestään, ja muutoinkin somessa oleminen mietinnässä. Facessa enää vain musiikin ja teatterin tiedottamisen vuoksi.
Annan blogin varalta olla tässä jos sitä joskus tarvitsee. Päivitin uusimpaan WP-teemaan Twenty-five.
Pyyhkäisin pois vuosia vanhat tekstit ja viittaukset paremmin päivittyviin lähteisiin tilalle. Sekä täsmensin toimenkuvaani ynnä näkemyksiä.
Helsingin Kellariteatteri, esitykset 30.8.2023 asti.
Ensimmäiset minuutit yritän rauhoitella itseäni: tämäkö on nyt sitten revyytyyppistä ison tilan musiikkiteatteria. Saatana kellarikomerossa. Ja eihän tuo ihminen osaa laulaa. Nyt pitää valmistautua henkisesti siihen että edessä on The harrastajateatterin kauhuskenaario: myötähäpeän ja kyllästyneisyyden tappava, savenharmaa psyyken Mörkö.
Kahdenkymmenen minuutin kohdalla asiat ja psyykkinen tilani on jo muu. Alter Egosta alkaa kehkeytyä vaikuttava kuvaus ikuisista, mutta sukupolvi sukupolven jälkeen uudenkiiltävistä ja aina yhtä kipeistä nuoruuden haaveista. Haaveet ammattitaiteilijuudesta ja rock-tähteydestä lyödään tiskiin niin saatanan tavalla ja vähän kristuksenkin toimesta.
Ja nuoruuden suurhaaveiden toteutumisen mahdollisuudet: kun totuus ja hulluus alkavat valjeta niin siitä on oksat pois. Kaikki tämä voi käydä nuorelle ihmiselle ylivoimaiseksi. Asia on niin vakava että sille on pakko nauraa.
Mitä pidemmälle edetään, ja varsinkin toisella puoliajalla, alkaa käydä selväksi että käsikirjoittaja-näyttelijät Jan Haapanen ja Markus Misukka ovat jo hyvin taitavia dramaatikkoja. Pienieleisen näyttelemisen sekä tekstin vaivaton luontevuus, pienillä eleillä tehdyt niin koomiset kuin traagisetkin hetket ovat katsojalle nautintoa.
Ja nyt ei haittaa sekään että puolet katsomosta tuntuu olevan näyttämöllä olijoiden kavereita. Itse asiassa se kuuluu asiaan. Nuoruus eletään yhdessä.
Valoa ja ääntä käytellään matalassa kellarissa niin reilusti – alkupuolessa, ei enää väliajan jälkeen – että ensin ahistaa: ei tämä voi toimia. Mutta kummasti se vaan toimii. Se VAATII sen! Käsistä lähteneen adolescent-perseilyn kuvaus, kun se tehdään sosialistisen realismin parhaita perinteitä postmodernisti kunnioittaen.
Hieno ratkaisu on rauhoittaa toinen puoliaika meluttoman kiireettömäksi. Alkupuolella remelletään kuin Mister Evergreenissä aikanaan, ja niin toki pitääkin kun nuorten ote lipeää alkavan aikuiselämän paineessa ja kokaiinihuuruinen sekoilu valtaa mielen ja huoneen.
Jotain teknistä itkemistä tietysti löytyy jos hakee. Markus Misukka ei ihan joka kohdassa tajua miten pieni ja matala tila on ja miten lähellä ketsojat ovat, ja huutaa muutamana hetkenä niin että korviin sattuu. Ja joitain pitkitettyjä kohtauksia. Mutta nämä eivät tässä kokonaisuudessa synteinä paljoa paina.
Bion: ”Sen sijaan, että kehittäisi (yhteistä) kieltä ajattelun välineenä, käyttää ryhmä olemassa olevaa kieltä eräänlaisena toiminnan muotona.” (Instead of developing language as a method of thought, the group uses an existing language as a mode of action.) – Learning from Experience, 1962. Kehittämispuhe, konsulttipuhe, laadunhallintapuhe toimintana – ei siis metatason kielellistä yhteisajattelua vaan ikään kuin itse toimintaa. ”Prosessikuvaus” on perusolettamustason teko.
Parinmuodostusperusolettamus: suunnitellaan parempaa tulevaisuutta jota ei vielä ole. Tehdään kaavioita ja laatukäsikirjoja jotta tulevaisuuteen piirtyisi kehityksen visio, sen sijaan että ratkottaisiin käsillä olevia ongelma, sen sijaan että kehityttäisiin nyt. Ja myös nämä: visio, tulevaisuuteen suuntautuminen, skenaariot, voivat olla parinmuodostustason toimintaa.
(Bionin ryhmäteorioista, perusolettamuksista enemmän esim. Kristin Mueller-Heaslipin blogikirjoitus. Auktoriteetimpaa tekstiäkin löytyy tietysti, ja helposti.)