Vesa Salmi

Kategoria: elokuvat

  • Dunkirk: elokuvan ääni minussa

    Christopher Nolanin Dunkirk on epäilemättä yksi tämän vuosikymmenen isoista sotaelokuvista. Menin katsomaan tällä nimenomaisella odotuksella kun olin kuullut melkoista kehumista luotettavilta tahoilta. Tulin kuitenkin positiivisesti yllätetyksi.

    Dunkirkin suuruus ei nyt tarkoitakaan Pelastkaa Sotamies Ryan -suuruutta, eeppistä kaikentietävyyttä viimeisimmän elokuvatekniikan avulla. Sotamies Ryanin unohtumattoman maihinnousukohtauksen suola oli äärimmäisen huolellinen, digiajan sosialistista realismia tiukkuva lähes täydellisyyttä hipova ääniraita.

    Sotamies Ryanin alkua katsellessa minusta katsojana tuntuu kuin näkisin kaiken jonkinlaisen jumalan tavoin. Väitän, että tällainen realismiharha saadaan aikaiseksi pitkälti juuri ääniraidan avulla. Äänituotanto tekee Ryanista ainutlaatuisen elokuvan, jotain joka on enemmän kuin kiitettävän hyvä sotaelokuva.

    Mutta kaikessa loistavuudessaankin Ryan on sergeibondartsuk-meininkiä, neuvostoelokuvan parhaiden perinteiden messevä jatke. Dunkirkissä ääniraita, sen ”musiikki” näyttelee suurta osaa siinä, että joudun katsojana itse epätietoisuuden, shokissa olevan ihmisen adrenaliinipitoisen ”kuolemanpelon”, jonkinlaisen massiivisen – ”tämä EI OLE todellista” – epämääräisen tunteen ja kokemuksen vangiksi.

    Bondartshuk-Spielberg loihtii esiin Historian ja hilaa katsojan jonnekin kaikkitietävyyden yläilmoihin jumalaksi sitä katsomaan, ja ääritaitavasti sen tekeekin. Nolanin Dunkirk vie katsojan aavemaisesti siihen sekavuuden, epävarmuuden ja kokonaiskuvan puuttumisen, epäsankariuden tilaan, jonka uskoisin olevan järkyttävän lähellä sitä, miten nuo parikymppiset sotilaat tilanteen sillä hetkellä kokivat.

    Dunkirk vahvistaa uskoa myös siihen, että työssä, jonka tarkoitus on saada aikaiseksi ns esteettinen kokemus (mitä se puolestaan tarkoittaa, siihen en tässä lähemmin ryhdy pitkällä tikullakaan), sellaisessa teoksessa, eli taideteoksessa, muoto on sisältöä tärkeämpää.

    ”Muoto on ensisijainen, sisältö toissijainen” on naamioitu poliittinen lausunto ja tasa-arvon puolustus. Taide on kuvaamista (de-skriptiota) eikä normittamista tai varsinkaan ohjeiden tai määräysten antamista (pre-skriptiota), ja muoto on ensisijainen. Tästä seuraa, että jokaisen ihmisen kaikki elämäntapahtumat ovat mahdollisina taiteen kuvauskohteina tasavertaisia.

    Se, tuleeko katsojan tai kuulijan tai muun teoksen kokijan elämyksestä muistettava, riippuu ensisijaisesti siitä, miten asia esitetään. Eli muodosta.

    Dunkirkissä muoto tarkoittaa muun muassa aikaulottuvuuden jakamista kolmeen: tapahtumat alkavat (1) viikkoa ennen, (2) päivää ennen ja (3) tuntia ennen Dunkerquen evakuointia. Elokuvan ajassa kolme aikatasoa limittyvät ja lopussa yhtyvät. Tämä aikasuppilo naulaa katsojan kokemuksen paikalleen niin, että Pierre Corneille, Jean Racine sekä Aristoteles kääntyilevät hyväksyvästi nyökytellen haudassaan.

    Dunkirk on erityisesti loppumetreillä kovin hurraa-isänmaallinen, mitä britit brexitin ym. pyörteissänsä kai tarvinnevat. Mutta Bondartshuk-Spielbergin buustattua hurraameininkiä ei toki päästä lähellekään.

    Alunperin oli ajatus kirjoittaa enemmmänkin Dunkirkin ”musiikista”. Äänitehosteen ja musiikin käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja hyvä niin. Yksi valtavimmista hetkistä on leffan loppuvaiheissa, kun jokin Merkittävä Ääni, nakutus tms. yhtäkkiä lakkaa, ja äänen olemassaolon huomaa vasta sen puuttumisesta. Hiljaisuus on hetkenaikaa valtava.

  • Marmorimies-matka puolaan ja muutenkin hyvä loma

    Zakopane, Tatra / Kasprowy Wierch
    Zakopane, Tatra / Kasprowy Wierch

    Hyvä loma takana – työasioita koskeva amnesia peräti huolestuttavalla tasolla kaikki neljä viikkoa. Puolaan tuli vahingossa tehtyä Marmorimies-matka: ei enempää eikä vähempää kuin ne kaikki neljä kaupunkia joissa Wajda filminsä kuvasi: Gdansk, Varsova, Krakova, Zakopane.

    Marmorimiehen ääniraita: kun leffa alkaa niin tulee tunne että tämä on täydytty jälkiäänittää. Niin moderni, tai ajaton, on taustamusa.

    Auschwitz on asia erikseen, ja siitä siis ehkä erikseen. 80 km päässä Krakovasta, joten olihan siellä käytävä.

  • Läpi repaleisen loka- ja marraskuun

    – no ei ne niin repaleisia olleet, mutta äärimmäisen täynnä tavaraa. On hieman haastavaa harrastaa pari kuukautta näyttelemistä ynnä musisointia niin taajaan, että on kuin tekisi kahta kokopäivätyötä.

    Nyt madallan silmäpusseja ja olen vähän viisaampi ensi keväänä. Coriolanusta vedetään Teatteri Kultsassa vielä ensi ja sitä seuraava viikko: varauksia on sikäli mukavasti, että näytellä kehtaa, mutta sekaan mahtuu, ja rohkenen suositella vaikka näkökulma on hieman subjektiivinen. Lippuvaraukset Teatteri kultsan sivuilta, klikkaa tästä. 

    Coriolanus. Tiina Eteläaho (vas) ja VS
    Coriolanus. Tiina Eteläaho (vas) ja VS

     

     

     

     

     

     

    Niin ja kiitos kaikille asianosaisille ikimuistoisista Juice-konserteista. Sekä Kultsan lyhytnäytelmien porukoille, erityisesti kirjoittaja Pilke Lehto-Kavenille siitä, että sain tilaisuuden näytellä kiinan keisaria jutussa joka oli erään all-time mielileffani jatko-osa, tavallaan.

  • Härmä – melkoinen yllätys

    En muista nähneeni aikuisiällä suomalaista uutta historiallista melodraamaa joka olisi temmannut näin mukaansa. Tempauduin tunteella Härmään. Jopa unohdin, että pääosaa näyttelee Mikko Leppilampi – jota minun luonnollisesti tulisi intellektuelli-minäkuvaa vaalivana ihmisenä vaalia inhokkina.

    JP Siili (ohjaus ja käsikirjoitus) tuntee Shakespearen kuningasnäytelmien peruskuviot yhtä hyvin kuin Boardwalk Empiren käsikirjoittajat. Puhumattakaan tietysti John Fordin ja Sergio Leonen westerneistä.

    Luin jälkikäteen HS:n Pertti Avolan nuivan ja vihaisenkyllästyneen naamansa näköisen arvion Härmästä. Sillä ei ollut mitään, ei mitään tekemistä minun tunnekokemukseni kanssa – tai melkein täyden elokuvasalin kokemuksen kanssa: juuri niissä kohdissa, joista Avola ynisee että pitkitettyä ja pateettista, täysi salillinen tavallisia suomalaisia elokuvissakäyjiä pidättää henkeään jännityksestä ja myötäelämisestä, niin että nuppineulankin olisi voinut kuulla putoavan.

    Suomessa on tehty raskaan sarjan melodraama, jonka käsikirjoitus ei kuse ja joka näyttää hyvältä. Se on saavutus.

    En ole aiemmin digannut JP Siilin elokuvia mitenkään erityisesti, mutta nyt kuitenkin tuntuu (NB! tämä on tunneasia, ennen kaikkea!), että tässä maassa on pitkästä aikaa isojen elokuvien tekijä – jos piskuiseen maahamme pitäisi nimetä (muutettavat muuttaen) dobbelgänger FF Coppolalle tai Sergio Leonelle, niin JP Siili taitaa olla tämän pläjäyksen jälkeen paras ehdokas.

    No, mukaan mahtuu myös pieni ei-niin-vaatimaton taideviittaus, loppukohtauksessa, en seilitä enempää etten paljasta juonesta mitään: ”Do you renounce satan and all his deeds?”