Kategoria: etiikka

  • Mindfulness-pohdintaa vuonna 2016 ja nyt

    
    

    Kaivelen vanhoja muistiinpanoja, muun muassa mindfulnessista olen ohjaajakurssin aikoihin tallentanut jotain.

    Monet yritykset tarjoavat työntekijöilleen mindfulness-harjoituksia.Niissä sekoitetaan buddhalaisuudesta meditaatiosta nousevia termejä liike-elämän termeihin. Esimerkiksi läsnäolo, myötätunto ja hyväksyntä sotketaan Kortelaisen mukaan hyvin huomaamattomasti sellaisiin termeihin kuin palvelualttius, energisyys ja tuloksellisuus. (HS 30.11.2016)

    Kritiikin varteenotettavin ydin saattaa olla tuossa. Juurikin näin kuten Ilmari Kortelainen mainitussa Hesarin artikkelissa toteaa:

    Tämä on siinä mielessä ongelmallista, että alun perin meditaatiossa ei ole ollut tarkoitus pyrkiä mihinkään. Päinvastoin, se on elämisen ja olemisen kuuntelua.

    Mindfunessin muodikkuus on sittemmin hiipunut, mutta tarttunut pysyväisluontoisesti mm. hoitojärjestelmään. Se on keskeinen tekijä dialektisessa käyttäytymisterapiassa sovellettavassa keinovalikoimassa.

    Mindfulness-koulutusten markkinoinnissa usein korostetaan ja liioitellaan menetelmän vaikutuksia. Silti useiden tutkimusten mukaan mindfulnessin vakutus esimerkiksi uni-, keskittymis- tai alkoholiongelmien hoidossa on vain vähäinen tai jopa olematon”, Kortelainen sanoo.

    Voisin kuitenkin kuvitella, että liikemeditaatio, mahdollisimman laajasti käsitettynä, voivat olla avuksi näissäkin tiloissa. Yksiviivainen käsitys meditoijasta paikallaan risti-istunnassa pitkiä aikoja viipyvästä suorittajasta hankaloittaa asian ymmärtämistä.

    Kortelainen:

    Esimerkiksi työuupumuksen syitä ei yritetäkään etsiä vaikkapa organisaation toimintatavoista, vaan ongelma yritetään korjata nopeasti mindfulnessin avulla kuin laastarilla.

    Laastarifunktio on juuri se, mitä vierastan kaikissa kognitiivisia (kognitivistisissa?) ja behavioraalisia keinoja ytimenään viljelevistä terapiasuuntauksiss.

  • Luottamus 1978 ja 2018

    Kuva: Helsingin Kaupunginmuseo. Kuvaaja tuntematon.

    Luottamuksen käsite tulee eteen useammasta suunnasta tänä vuonna. Se on muun muassa työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -hankkeen vuoden pääteema. Valinnan ymmärtää. Verkon ja somen aikana työnantajilla ei ole mitään keinoa faktisesti olla selvillä tai valvoa, mitä tehdään. Siksi ei ole muuta tervettä tietä kuin opetella luottamaan ihmisiin. Monelle se ei ole helppoa.

    Minulle luottamuksen käsitteen sävyn on determinoinut loppuiäksi Urho Kekkosen presidentinvaalikampanja vuonna 1978, sen slogani Luottamus yli rajojen.

    Kaksi vuotta aiemmin tuli ensi-iltaan Edvin Laineen Luottamus -elokuva, joka kertoi Leninin ja bolsevikkien sankarillisista ponnisteluista suomalaisten itsenäisyyden eteen. Elokuvan tuottivat Fennada-Filmi ja neuvostoliittolainen Len-film. Sen ohjasivat Edvin Laine ja Viktor Tregubovitš.

    Luottamus-elokuva on UKK:n viimeisten vaalien ohella jonkinlainen institutionaalisen tunkkaisuuden ja totuuden verhoamisen huippukokemus, henkis-poliittisessa alhossa olemisen kansainvälinen ennätys. Ei sitä tuolloin näin ymmärretty.

    Oli kaksi puhuttua todellisuutta. Se josta ja jolla puhuttiin virallisesti ja asiallisesti. Ja se toinen jonka avulla psyykkisesti selvittiin, ja jonka sanoin naureskeltiin virallista puhetta poliittisissa illanvietoissa. Neukkuja varottiin ja pelättiin päiväsaikaan, ja iltayöstä laulettiin kännissä Panssarivaunu on maantien ässä kun olet Prahaan pyrkimässä.

    Millaisista poliittisista, yhteiskunnallisista, ajanhenkeä muovaavista tekijöistä tuollainen kaksijakoinen kieli muodostuu? Kun Luottamuksesta nyt taas paasataan, niin ikävät muistumat nousevat mieleen ja soittelevat varoituskelloja.

     

  • Arvoristiriidan käsite: kaksi käyttöä, kaksi merkitystä

    Arvoristiriidan tavallinen merkitys on kai tämä johon mm. Arja Koski viittaa mainiossa työyhteisötyönohjausta käsittelevässä opuksessa1: organisaation arvot ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa työntekijän omien arvojen kanssa. Koski toteaa, että tällöin työn tekeminen on raskasta. Voisi lisätä, että monessa tapauksessa mahdotonta. Elikkä moni siis elää mahdottomassa tilanteessa: työpaikkaa pitäisi vaihtaa, mutta se ei käytännön syistä ole mahdollista, on perhe elätettävänä tai jotain muuta pientä estettä.

    Itse olen puhunut arvoristiriidasta jo nolkytluvulta lähtien melko toisenlaisessakin merkityksessä, lienenkö sitten sotkenut asioita, käsitteitä tai ihmisten päitä. Myöhäistä katua.

    Hoivatyötä, asumispalveluja tai vastaavia toteuttavissa organisaatioissa on useimmiten itse määritelty, julkinen lista arvoja, jotka tarkemmalla katsomisella ovat keskenään ristiriidassa. Ristiriita käy ilmi kun niitä sovelletaan käytännön työtilanteiden analysointiin.

    Tämä ”arvoristiriita” on se josta olen itse puhunut ja jonka miellän hyödylliseksi – oikeastaan työntekijän kannalta pääsyyksi siihen, miksi arvoja kannattaa jatkuvasti peilata käytännön tilanteisiin, tulivat ne esille sitten työnohjauksessa, kehityskeskusteluissa tai missä hyvänsä virallisemmassa tai epäpvirallisemmassa yhteydessä.

    Tyypillinen esimerkki, joka on niin yleinen, ettei se asemoidu mihinkään yksittäiseen organisaatioon: arvojen listalla on ihmisen kunnioittaminen (tällä tai jollain muulla sanalla tai sanaparilla ilmaistuna) ja turvallisuus. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä hänen tarpeidensa, tahtonsa, haluamistensa kunnioittamista, huomioon ottamista.

    Selvyyden vuoksi ja tarkennuksena ääritapaus, useimmiten käytännön tilanteet ovat hämärämpiä: asiakas tai potilas on humalassa ja vaatii saada päivittäisen lääkityksensä (jota on kiellettyä nauttia yhdessä alkoholin kanssa). Työntekijä kieltäytyy antamasta lääkettä, eli ei kunnioita asiakkaan tahtoa, mutta pitää huolta hänen turvallisuudestaan. Esimerkki ei sovi läheskään kaikkialle, lääkkeet eivät nykyisin ole takavuosien tapaan yleisesti asiakkaalta tai potilaalta lukkojen takana.

    Arvolista, johon sisältyy sekä ihmisen kunnioittaminen että turvallisuus on hyödyllinen siitä syystä, että työntekijälle tai työntekijäryhmälle tarjoutuu tilaisuus yhdessä pohtia ja perustella, miksi jompaakumpaa toisensa poissulkevista arvoista on noudatettu. Sekä yksittäisen työntekijän että ryhmän ammattitaito ja toimintavarmuus lisääntyy; seuraavassa samantyyppisessä tilanteessa tiedetään suoraan, mikä on eettisesti paras mahdollinen tapa toimia meidän yksikössämme (osastollamme, hoivakodissamme jne.), ja – huom – millä perusteella.

    Arja Kosken mainitsema ja alussa siteeraamani arvoristiriidan merkitys on varmaankin yleisin. Kuvaamani toinen, organisaation ”ristiriitaisen” arvoluettelon suoma oppimisen mahdollisuus on mielestäni merkittävä. Tiedä sitten, mitä käsitteitä tulisi käyttää. Saman ilmaisun käyttö tarkoittamaan eri asioita on aina mahdollisten sekaannusten lähtökohta.


    Onkohan tulossa tavaksi, että päätän tekstin Ludwig Wittgensteiniin. Hänen myöhäisfilosofiastaan löytyvät nimittäin viime vuosisadan merkittävimmät analyysit sen tueksi, ettei kannata repiä pelihousujaan, jos sama ilmaisu tarkoittaa useita asioita.

    ”Sanan merkitys on sen käyttö kielessä” 2.

    Kun ilmaisua on alettu käyttää jollakin uudella tavalla, sille on syntynyt yksi legitiimi merkitys lisää. Missään ei ole ilmaisujen tai käsitteiden ”oikeiden” käyttötapojen varastoa, jollaista Platon aikanaan kuvasi ideamaailmallaan.

    Kielen käyttäminen luo aina ”oikean” käyttötavan, jos vain on olemassa jokin (pieni tai suuri) kieliyhteisö joka sen hyväksyy.

    1. Kallasvuo ym 2012: Työyhteisön työnohjaus. SanomaPro. s. 61 ↩︎
    2. Ludwig Wittgenstein (1999 / 1953): Filosofisia tutkimuksia. 2.p. Suom. Heikki Nyman. WSOY. § 43, s. 49. ↩︎
  • Hyve-etiikasta, itsemääräämisoikeudesta, laadusta

    Kehityspsykologisia rinnastuksia käytettäessä työyhteisön ihmissuhteet samastuvat perhesuhteisiin: alais- ja esimiessuhteen lapsi-vanhempi -suhteisiin, ja työtovereiden väliset suhteet sisarussuhteisiin. Tämä saattaa taannuttaa työyhteisöä terapiaryhmän tai lastentarhan suuntaan, ikään kuin luvan kanssa.

    Antti Kylliäisen missiona on tuoda hyve-etiikka osaksi muun muassa työyhteisökehittämistä. Hyve-etiikan soveltamisessa ja aiemmin tarkastelemassani filosofisessa neuvonnassa on se yhteinen plussapuoli, että asioita voidaan käsitellä tasavertaisemmalla tasolla kuin psykologisoivammassa kehyksessä.

    Kehityspsykologisia jutellessaan konsultti tai muu sellainen tulee helposti tehneeksi itsestään jonkinlaisen kvasiterapeutin, tai tulee ohjanneeksi työyhteisölle mahdollisuuden taantua passiivisemmaksi, seuraamaan Suuren Ymmärtäjän keittiöpsykologista kehittämispäivä-showta.

    Jos kehityspsykologisten lainalaisuuksien soveltaminen on selkäytimessä, voi olla työlästä harjoittaa filosofista neuvontaa tai hyve-etiikan soveltamista tasavertaisella aikuiselta-aikuiselle -tasolla. Koetan itsellenikin ajaa sisään vähän toisenlaista lähestymistapaa kuin mihin olen itseni totuttanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.


    Eräs palvelun perusluonteeseen liittyvä ulottuvuus tulee mieleen, kun se sivuaa tasaveroisuutta: asiakkaan itsemääräämisoikeus. Palvelut voi jakaa kahtia riippuen siitä onko itsemääräämisoikeudella roolia vai ei.

    Esimerkkinä yksinkertaisesta palvelusta voi olla vaikkapa pesula tai parturi. Niissä asiakas tulee paikalle, kertoo mitä hän haluaa, ja palveluntarjoaja tuottaa pyydetyn palvelun parhaansa mukaan, ei enempää eikä vähempää.

    Palvelun ostajan motiiveja ei kysellä kuin korkeintaan jälkikäteen. Siinä on malli palvelusta, jota olen vähän mielikuvituksettomasti aikanaan, asumispalveluja koskevan tarkastelun yhteydessä kutsunut ”yksinkertaiseksi palveluksi”.

    Mikä sitten on ”monimutkaista” palvelua? Lyhyesti sanottuna: palvelu, jossa palvelun käyttäjän itsemääräämisoikeuden arviointi tulee olennaiseksi osaksi palvelutapahtumaa.

    Itsemääräämisoikeuteen liittyvät vaikeudet näkyvät heti, kun pitää puhua erikseen saman palvelun kahdesta asiakkaasta, käyttäjästä ja ostajasta. Eettiset pohdinnat asiakkaan kohtaamisesta ynnä muusta fokusoituvat palvelun käyttäjään, eivät maksajaan, jos nämä ovat eri tahoja. Monimutkaisten palvelujen, vaikkapa mielenterveyskuntoutujan asumispalvelun laadun, määrittämistä vaikeuttaa se, että palvelun käyttäjän ja maksajan tarpeet poikkeavat toisistaan.

    Hoivatyön, asumispalvelutyön jne. tekijän kannalta voi olla kohtuutonta, jos laatutavoite määritellään irrallaan maksaja-asiakkaan tarpeista. Palvelun maksaja, silloin kun palvelu tapahtuu julkisin varoin, on omassa tarpeenmäärittelyssään nollasummapelin äärellä. Yhteen suuntaan käytetty euro on pois kaikista toisista suunnista.

    Palvelun käyttäjän ja hänen läheisensä tarve on saada oma palvelunsa hoidettua. Palvelun julkisen maksajan tarve on saada tietyn alueen kaikkien käyttäjien palvelut hoidettua.

    Jos laatuvaatimukset asetellaan ilman mitään mainintaa maksaja-asiakkaan näkökulmasta, laatu voi tulla määritelllyksi ennalta huonoksi ja työntekijä syypääksi. Maksaja-asiakkaan tarve näet aina päätyy, eurojen eli henkilö- ynnä muiden resurssien kautta, määrittämään toteutunutta laatua olennaisesti.

  • Perunakuopasta kantautuu apeaa meteliä

    Siltä varalta ettei joku sitä otsikosta oivalla: teksti jota luet on kaunokirjallinen proosaruno, ei asiaproosallinen essee.

    Se syntyi seuratessa Perussuomalaisten historiallisia, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäiviä.

    Historiallisilla, Jyväskylän vuoden 2017 Puoluepäivillä haudattiin lopullisesti SMP, jonka asiaa toinen enovainajistani aikanaan Rautalammilla edisti menestyksellä.


    Kaikki lausumat ovat tasa-arvoisia sillä perusteella, että kaikki lausumat voi teknisesti toimittaa ”paikkaan”, jossa ne ovat kaikkien katseltavana. Tutkimuslaitoksen julkaisema raportti on yhtä painava kuin satunnaisen bloggarin aivopieru. Näin on ollut jo jonkin aikaa.

    Ja tähän on tultu.

    Onko ooppera, jonka alkusoittoa me seuraamme, keskeytettävissä? En usko. Uskon Raymond Chandler -periaatteeseen ja dialektiikkaan.

    Chandler: Jos tekninen väline on keksitty, sitä aina käytetään. Dialektiikka: DNS-protokollaa seuraa yhteiskunnallinen vuoristorata siinä missä Kehruu-Jennyäkin.

    Aikajänne on tässä metsänhoidollinen ja siksi muutoksia on vaikea havaita. Hetimmiten ei seuraa mitään, vaikka kehityskulku olisi vääjäämätön.


    Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, niin on siedetty ja viitsitty yhä vähemmän ja vähemmän harmaata, näkymätöntä, nopeita palkkioita tuottamatonta puurtamista.

    Kun ei ole pakko eikä siitä hetimmiten mitään seuraa, ei ole viitsitty vaivautua erimielisten kuuntelemiseen.

    Hypätään mieluummin digi-perunakuoppaan samanmielisten seuraan ja saarnataan siellä yhteen ääneen samaa Tekstiä, tehdään samanmielisistä ihana unisono-kuoro eikä katsomoon jätetä ketään.

    Yleisönä on ei-kukaan ja kaikki, parilla klikkauksella.

    Unisonon ongelma: jos yksikin laulaa vähänkin väärin niin kaikki kuulostavat hirveiltä.


    Demokratia on tylsää, mediaseksitöntä ja täynnänsä harmaata arkea.

    Miksi sitten demokratia, siksikö kun se nyt on niin hirveän hyvä asia?

    Siksi, että kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia.

    Siksi sitä pitää suojata kovalla kädellä kun kaikki muut vaihtoehdot ovat huonompia. Sen käsitti Kekkonenkin, vielä kolmekymmentäluvulla.

    Sittemmin Urho Kaleva Kekkonen tuli, näki ja käsitti.

    Kuka nyt tulisi näkisi ja käsittäisi? Kuka?

    Tuo mitä kysyn tuossa on juuri se vaarallisin kysymyksen tyyppi. Pahan alku ja juuri. Suvakkidemari, demarisuvakki tulee ja kyselee pelastajaa, ja pahimmassa tapauksessa saa vastauksen.


    Mutta Meidän Omassa Kuopassa on toista!

    En piruuttani puhu tavaksi tulleella tavalla ”kuplasta” kun siitä tulee kiiltäväpintainen ja siisti visuaalinen assosiaatio: kivasti saippuakuplia puhaltelevat, iloisina hyppelehtivät lapset.

    Puhun perunakuopasta johon samanmieliset tunkevat samalta haisten, ja jo valmiiksi siellä kuopassa haisee abstrakti ihmispaska eikä se ole minkään muotoinen eikä se muodosta mitään.

    Miksi sieltä on niin vaikea nousta pois?

    Kas kun orgastinen hyvänmielen säväri lilluu siellä psykososiaalisena tahnana. Sinne piiloutuneet somettajat pitävät asioita kuulaina kuuliaina totuuksina jos css-leiska näyttää kivalta.

    Soraääniä ei kuulu, mediaseksiä piisaa, tylsää ei ole.

    Esitys alkaa.