Vesa Salmi

Kategoria: filosofia

  • Kieli toiminnan muotona

    Bion: ”Sen sijaan, että kehittäisi (yhteistä) kieltä ajattelun välineenä, käyttää ryhmä olemassa olevaa kieltä eräänlaisena toiminnan muotona.” (Instead of developing language as a method of thought, the group uses an existing language as a mode of action.) – Learning from Experience, 1962. Kehittämispuhe, konsulttipuhe, laadunhallintapuhe toimintana – ei siis metatason kielellistä yhteisajattelua vaan ikään kuin itse toimintaa. ”Prosessikuvaus” on perusolettamustason teko.

    Parinmuodostusperusolettamus: suunnitellaan parempaa tulevaisuutta jota ei vielä ole. Tehdään kaavioita ja laatukäsikirjoja jotta tulevaisuuteen piirtyisi kehityksen visio, sen sijaan että ratkottaisiin käsillä olevia ongelma, sen sijaan että kehityttäisiin nyt. Ja myös nämä: visio, tulevaisuuteen suuntautuminen, skenaariot, voivat olla parinmuodostustason toimintaa.

    (Bionin ryhmäteorioista, perusolettamuksista enemmän esim. Kristin Mueller-Heaslipin blogikirjoitus. Auktoriteetimpaa tekstiäkin löytyy tietysti, ja helposti.)

  • Mind-body -probleema, beta-elementti, Immanuel Kant ynnä muuta mukavaa

    Filosofian vuosituhantinen mind-body -probleema näyttää tulevan vastaan uudella ja inspiroivalla tavalla, kun vähänkin seuraa nykyistä keskustelua psykoanalyysin ja neurotieteiden välisestä suhteesta. Mark Solmsin pääkonnana eksplikoima neuropsykoanalyysi aiheuttanee kammon väristyksiä monelle vanhan liiton analyytikolle.

    Solmsin The Hidden Spring -teoksessaan jäsentämät käsitykset aivorungon keskeisestä roolista tietoisuuden kokoavana voimana ja tuottajana – aivokuoren rooli tiedostamattoman tyyssijana yhdistettynä valikoituun klassisen psykoanalyysin perinteeseen — tästä tulee keitos, jota on mielipuolisen imponoivaa tarkastella sen käsitearsenaalin valossa, jonka Wilfred Bion loi sooman ja psyyken ”rajapinnalle” – tarkoitan erityisesti beta-elementin käsitettä.

    (Tämän lyhyen muistiinpanon ydin on siis tallentaa lähinnä itselleni muistiin kysymys siitä, millaista vähintäänkin heuristista hyötyä olisi tutkia Bionin beta-elementeistä 1960-luvulla kirjoittamia tarkasteluja, verraten niitä neuropsykonanalyysikeskustelussa mahdollisesti esiintyviin käsityksiin psyyken ja sooman rajapinnasta. Tai voisiko peräti puuttua mind-body -probleeman ratkaisuehdotuksiin.)

    Jossakin artikkelissa, jos oikein muistan, Vesa Talvitie (vai oliko kyseessä Solms-suomennos?) ehdottaa mind-body -probleeman kaksoisaspektiteoriaa (dual aspect theory). Siinä oliota voidaan lähestyä kahdesta tasavertaisesta näkökulmasta. Pointtina se, että ei tehtäisi oletusta kummankaan – fyysisen tai psyykkisen – ensisijaisuudesta.

    Jotta tuon preferenssin poistamisyrityksessä olisi mitään mieltä, olisi kyllä kai tehtävä jonkinlainen kantilaisen perusoletuksen versio. Sen objektin, jota tarkastellaan, ei voi olettaa olevan minkäänlaisen ”jumalan näkökulman” ulottuvissa – sen ”objektiivinen olemus” taui muu sellainen ei paljastu kummastakaan näkökulmasta sen enempää kuin vaikkapa kuuloaisti paljastaisi kaikki muutkin aistimuksiset, kosketuksen, näköhavainnon ja niin edelleen.

  • Sähköinen psyyke?

    Aivan muita asioita tonkiessani törmäsin Wikipediassa monistiseen äärimaterialismiin:

    Mieli eli psyyke on aivojen sähköistä, välittäjäaineellista ja hormonaalista toimintaa, joilla on siis biologinen ja lääketieteellinen perusta. Mieli eli psyyke on yhtä kuin aivotoiminta. (Wikipedia: Skeema)

    Voisiko materialistisella selityksellä olla riittävä arvo osavastauksena, siinä missä psykososiaalisella ymmärrykselläkin? Georg Henrik von Wright kirjoitti tunnetuimman teoksensa Explanation and Understanding erosta, joka vallitsee kausaalisen selittämisen ja sekä niin sanotuille ihmistieteille että humanistisille tieteille ominaisen ymmärtämisen välillä. von Wrightin katsannossa siis molempia tarvitaan, eikä luonnontieteellinen kausaaliketjuihin perustuva selittäminen ole siihen nähden ensisijainen vaan sen kanssa rinnakkainen ilmiö.

    Arvatakseni von Wrightin oletti näille kahdelle tiedonsaannin muodolle lähtökohtaisesti eri kohteet: fyysistä maailmaa koetetaan selittää kun taas mielen ilmiöitä, sosiaalisia suhteita ja sen sellaisia koetetaan ymmärtää. Yllä lainatussa Wikipedian artikkelissa eteen tullut määrittely sai miettimään, miten eri tiedonintressit ja tietämisen tavat voivat lähestyä samaa kohdetta. Siihen suuntaan mennään mind/body -probleeman Dual Aspect -ratkaisussa, jota on tarkasteltu neuropsykoanalyysia koskevan tutkimuksen yhteydessä (ks. esim. Psykoanalyyttinen psykoterapia, vuoden 2018 ”Sielu aivojen aikakaudella” -teemanumero).

    Eli ei olisikaan niin, että joko aine tai henki, vaan sekä että. Samaa ilmiö voisi näyttäytyä eri tavalla eri lähestymistavoille, eri lähestyjille. Edellytyksenä tosin on Immanuel Kantin tietoteoreettisen perusratkaisun hyväksyminen. Mitä tämä tai tuo, miten milloinkin lähestyttävä ilmiö, on ”objektiivisesti”, tai ”oikeasti” – sen tietäminen ei ole tietokykymme rajoissa.

    Asioilla on siis selityksensä niissä tapauksissa, joissa syy-seuraussuhde voidaan aistinvaraisesti todistaa, eli esimerkiksi aivojen toiminnassa. Psykososiaalinen tilanne tai ympäristö ei siis vaikutuksiltaan ole selitettävissä materiaalisten syy-seurausketjujen tavoin, ainoastaan (paremmin tai huonommin) ymmärrettävissä. Ymmärrys puolestaan ei ole sillä pallokentällä, jossa voidaan mielekkäästi puhua oikeaksi todistamisesta eli syy-seurausketjun jäljittämisestä.

    Kristinusko ja René Descartes’in filosofinen perintö ovat rakentaneet vaikutusvaltaisen skeeman (sic), eli ne periaatteet, joita noudattaen munan ja kanan syntyjärjestyksestä on tullut kiistellä viimeiset viisisataa vuotta – tai kaksi tuhatta tai jotain siltä väliltä, laskutavasta riippuen. On ollut valittava puolensa, eli kannatettava joko materian ensisijaisuutta tai mielen ei-materiaalista ensisijaisuutta – ja jommankumman kannattaminen edellyttää toisen poissulkemista.

  • Vänrikki Koskelasta kimpoaa paha pois?

    action aim ancient architecture
    Photo by icon0.com on Pexels.com

    Terapeuttikoulun lopputyötä valmistellessa tuli vastaan vänrikkikoskelalainen johtamiskäsitys, jota on paljon ylistelty. Filosofian Akatemiassa kolmannen elokuvaversion ilmestymisen aikoihin vuonna 2017 julkaistusta Reima Launosen blogissa kehuminen jatkuu entisillä linjoilla. Kritisoijin viitataan sanomalla, että Koskelaa on syytetty vastuunpakoilusta. Tätä ei Launonen allekirjoita, enkä kyllä minäkään sellaisenaan. (edit: lisää kriittisiä äänenpainoja löytyy melko kevyellä googletuksella, esim Johtajat ilman rajoja -blogissa ja mtv3:n sivuilla.)

    Puhuisin mieluummin projektion pakoilusta, tai johtajuuteen kuuluvan projektiopinnaksi suostumisen pakoilusta. Ajatus liittyy myös nykyisin vähän kaikkialta esiin nousevaan ”huonoon johtamiseen”. Uskon – ja kokemustakin on – että johtajuutta on niin hyvää kuin huonoa.

    Usein johtaminen tahtoo alaisen mielessä kääntyä melko selkeästi jommaksi kummaksi: esihenkilö on joko aivan ihana tai ihan hirveä. Näin se on minunkin kohdallani ollut moneen otteeseen. Mutta kun ne molemmat johtajat – ihanat ja hirveät – ovat fantasioita, ei niitä ole olemassa.

    Koskelan suhdetta miehiinsä leimasi toveruus, myötäeläminen, edestä johtaminen, esimerkin näyttäminen. Johtajan yksi olennainen tehtävä näissä tärkeistä ulottuvuuksista puuttuu: tarjota vastaanottaja pahalle ololle, container, jos käytetään Wilfred Bionin käsitteitä. Syntipukki, jos käytetään arkisempaa halkipoikkipinoon-kieltä.

    Container, tai säiliöfunktio, ei tarkoita sitä mitä Koskela tekee: hän ei varsinaisesti ota vastaan pahaa oloa, vaan paha olo kimpoaa hänestä toisaalle ja yläviistoon, kuin pst-kiväärin ammus Klim Voroshilov -panssarivaunun luiskaotsaisesta tykkitornista Louhimiehen Tuntemattomassa.

    Paha olo kimpoaa ylempiin johtoportaisiin ja systeemiin – siellä on jokin Iso Paha, joka tekee mahdolliseksi everstikarjulat, ja vähän naurettavan oloiset sarastiet ja ”kenttähuoriensa” kanssa marssijoiden kiusana ajelevat kenraalit.

    Aina kun mielen taustalla alkaa huljumaan jokin persoonattomaksi etääntynyt Pahuus (tai Hyvyys), niin todellisuutta jäsentävä fiktio elämästä on päässyt luiskahtamaan vahingollisessa määrin fantasian puolelle.

    Esimiehen tehtävänä olisi edistää sitä, että fantasia (jota todellisuuden jäsentynyt näkeminen aina enemmän tai vähemmän on) pysyy aisoissa, ja alaisten joukko kestää siedettävässä määrin epävarmuutta eli sitä, että on olemassa ihmisiä tai muita objekteja, joissa on yhtaikaisesti sekä hyviä että huonoja puolia – jotka ovat enemmän tai vähemmän ennalta arvaamattomia, joista ei oikeasti oikein tiedä. Ja silti on elettävä.

    Tätä kaikkea vänrikkikoskela estää, ja on siinä mielessä epäsuotuisa esihenkilö.

  • Arvoristiriidan käsite: kaksi käyttöä, kaksi merkitystä

    Arvoristiriidan tavallinen merkitys on kai tämä johon mm. Arja Koski viittaa mainiossa työyhteisötyönohjausta käsittelevässä opuksessa1: organisaation arvot ja toimintaperiaatteet ovat ristiriidassa työntekijän omien arvojen kanssa. Koski toteaa, että tällöin työn tekeminen on raskasta. Voisi lisätä, että monessa tapauksessa mahdotonta. Elikkä moni siis elää mahdottomassa tilanteessa: työpaikkaa pitäisi vaihtaa, mutta se ei käytännön syistä ole mahdollista, on perhe elätettävänä tai jotain muuta pientä estettä.

    Itse olen puhunut arvoristiriidasta jo nolkytluvulta lähtien melko toisenlaisessakin merkityksessä, lienenkö sitten sotkenut asioita, käsitteitä tai ihmisten päitä. Myöhäistä katua.

    Hoivatyötä, asumispalveluja tai vastaavia toteuttavissa organisaatioissa on useimmiten itse määritelty, julkinen lista arvoja, jotka tarkemmalla katsomisella ovat keskenään ristiriidassa. Ristiriita käy ilmi kun niitä sovelletaan käytännön työtilanteiden analysointiin.

    Tämä ”arvoristiriita” on se josta olen itse puhunut ja jonka miellän hyödylliseksi – oikeastaan työntekijän kannalta pääsyyksi siihen, miksi arvoja kannattaa jatkuvasti peilata käytännön tilanteisiin, tulivat ne esille sitten työnohjauksessa, kehityskeskusteluissa tai missä hyvänsä virallisemmassa tai epäpvirallisemmassa yhteydessä.

    Tyypillinen esimerkki, joka on niin yleinen, ettei se asemoidu mihinkään yksittäiseen organisaatioon: arvojen listalla on ihmisen kunnioittaminen (tällä tai jollain muulla sanalla tai sanaparilla ilmaistuna) ja turvallisuus. Ihmisen kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä hänen tarpeidensa, tahtonsa, haluamistensa kunnioittamista, huomioon ottamista.

    Selvyyden vuoksi ja tarkennuksena ääritapaus, useimmiten käytännön tilanteet ovat hämärämpiä: asiakas tai potilas on humalassa ja vaatii saada päivittäisen lääkityksensä (jota on kiellettyä nauttia yhdessä alkoholin kanssa). Työntekijä kieltäytyy antamasta lääkettä, eli ei kunnioita asiakkaan tahtoa, mutta pitää huolta hänen turvallisuudestaan. Esimerkki ei sovi läheskään kaikkialle, lääkkeet eivät nykyisin ole takavuosien tapaan yleisesti asiakkaalta tai potilaalta lukkojen takana.

    Arvolista, johon sisältyy sekä ihmisen kunnioittaminen että turvallisuus on hyödyllinen siitä syystä, että työntekijälle tai työntekijäryhmälle tarjoutuu tilaisuus yhdessä pohtia ja perustella, miksi jompaakumpaa toisensa poissulkevista arvoista on noudatettu. Sekä yksittäisen työntekijän että ryhmän ammattitaito ja toimintavarmuus lisääntyy; seuraavassa samantyyppisessä tilanteessa tiedetään suoraan, mikä on eettisesti paras mahdollinen tapa toimia meidän yksikössämme (osastollamme, hoivakodissamme jne.), ja – huom – millä perusteella.

    Arja Kosken mainitsema ja alussa siteeraamani arvoristiriidan merkitys on varmaankin yleisin. Kuvaamani toinen, organisaation ”ristiriitaisen” arvoluettelon suoma oppimisen mahdollisuus on mielestäni merkittävä. Tiedä sitten, mitä käsitteitä tulisi käyttää. Saman ilmaisun käyttö tarkoittamaan eri asioita on aina mahdollisten sekaannusten lähtökohta.

    Onkohan tulossa tavaksi, että päätän tekstin Ludwig Wittgensteiniin. Hänen myöhäisfilosofiastaan löytyvät nimittäin viime vuosisadan merkittävimmät analyysit sen tueksi, ettei kannata repiä pelihousujaan, jos sama ilmaisu tarkoittaa useita asioita.

    ”Sanan merkitys on sen käyttö kielessä” 2.

    Kun ilmaisua on alettu käyttää jollakin uudella tavalla, sille on syntynyt yksi legitiimi merkitys lisää. Missään ei ole ilmaisujen tai käsitteiden ”oikeiden” käyttötapojen varastoa, jollaista Platon aikanaan kuvasi ideamaailmallaan.

    Kielen käyttäminen luo aina ”oikean” käyttötavan, jos vain on olemassa jokin (pieni tai suuri) kieliyhteisö joka sen hyväksyy.

    1. Kallasvuo ym 2012: Työyhteisön työnohjaus. SanomaPro. s. 61 ↩︎
    2. Ludwig Wittgenstein (1999 / 1953): Filosofisia tutkimuksia. 2.p. Suom. Heikki Nyman. WSOY. § 43, s. 49. ↩︎