Vesa Salmi

Kategoria: mielenterveys

  • Mindfulness-pohdintaa vuonna 2016 ja nyt

    

    Kaivelen vanhoja muistiinpanoja, muun muassa mindfulnessista olen ohjaajakurssin aikoihin tallentanut jotain.
    

    Monet yritykset tarjoavat työntekijöilleen mindfulness-harjoituksia.Niissä sekoitetaan buddhalaisuudesta meditaatiosta nousevia termejä liike-elämän termeihin. Esimerkiksi läsnäolo, myötätunto ja hyväksyntä sotketaan Kortelaisen mukaan hyvin huomaamattomasti sellaisiin termeihin kuin palvelualttius, energisyys ja tuloksellisuus. (HS 30.11.2016)
    

    Kritiikin varteenotettavin ydin saattaa olla tuossa. Juurikin näin kuten Ilmari Kortelainen mainitussa Hesarin artikkelissa toteaa:
    

    Tämä on siinä mielessä ongelmallista, että alun perin meditaatiossa ei ole ollut tarkoitus pyrkiä mihinkään. Päinvastoin, se on elämisen ja olemisen kuuntelua.
    

    Mindfunessin muodikkuus on sittemmin hiipunut, mutta tarttunut pysyväisluontoisesti mm. hoitojärjestelmään. Se on keskeinen tekijä dialektisessa käyttäytymisterapiassa sovellettavassa keinovalikoimassa.
    

    Mindfulness-koulutusten markkinoinnissa usein korostetaan ja liioitellaan menetelmän vaikutuksia. Silti useiden tutkimusten mukaan mindfulnessin vakutus esimerkiksi uni-, keskittymis- tai alkoholiongelmien hoidossa on vain vähäinen tai jopa olematon”, Kortelainen sanoo.
    

    Voisin kuitenkin kuvitella, että liikemeditaatio, mahdollisimman laajasti käsitettynä, voivat olla avuksi näissäkin tiloissa. Yksiviivainen käsitys meditoijasta paikallaan risti-istunnassa pitkiä aikoja viipyvästä suorittajasta hankaloittaa asian ymmärtämistä.
    

    Kortelainen:
    

    Esimerkiksi työuupumuksen syitä ei yritetäkään etsiä vaikkapa organisaation toimintatavoista, vaan ongelma yritetään korjata nopeasti mindfulnessin avulla kuin laastarilla.
    

    Laastarifunktio on juuri se, mitä vierastan kaikissa kognitiivisia (kognitivistisissa?) ja behavioraalisia keinoja ytimenään viljelevistä terapiasuuntauksiss.
    

    
			
    
		
    
		
	
  • 
		
		
    
			
			
    Kaikkiallinen psykoosi
    
			
    

    Visuaaliset mielikuvat ovat ajattelussa voimakkaita apuvälineitä. 
    




    Tasodiagnostinen, kolmiportainen ajatus neuroosin, rajatilan ja psykoosin välisestä suhteesta hahmottuu etäisyyksinä. Neuroosi on lähellä. Jossain kaukana, kauimpana, on kammottava psykoosin maailma. Jotkut onnettomat keikkuvat välimaastossa rajatilapersoonina. 
    




    Hulluuden erottaminen ja etäännyttäminen ”meistä terveistä” on epäilemättä ollut kipeän aikamme hengessä tarkoituskin: abstraktilla tasolla tehdään se, mikä konkreettisesti toteutettiin siijoittamalla keskusmielisairaalat kauas ”terveiden” asutuksista. 
    




    Wilfred Bionin psykoosikäsitys on toinen. Psykoosi on meissä jatkuvasti läsnäoleva elementti, arjessa mukana siinä missä uneksiminenkin. Me emme uneksi ainoastaan nukkuessamme. 
    




    Viimeisen parin vuoden ajan eräs johtoajatuksistani on ollut, että työelämän abstrakteja tukirakenteita (laadunhallinta, johtamisjärjestelmä, stragegiaprosessi, ymv.) saattaa olla hyödyllistä tarkastella Bionin psykoosikäsityksen valossa. 
    

    
			
    
		
    
		
	
  • 
		
		
    
			
			
    Jos et käsitä niin älä jalkauta
    
			
    

    Vastaani tuli sanapari ”arvojen jalkauttaminen”. Täytyy olla niin, että puhutaan strategian eikä arvojen ”jalkauttamisesta”, ajattelin. Eihän ”arvojen jalkauttamisessa” ole mitään järkeä, järkeni sanoi.
    

    Googletin ”Arvojen jalkauttaminen”. Jouduin huomaamaan, että järkeni on väärässä siis todella monen mielestä.
    

    Arvojen jalkauttaminen
    

    Google ilmoittaa, että arvojen jalkauttamisesta puhuminen ja kirjoittaminen on yleistä – metatasolla: puhutaan arvojen jalkauttamisesta, mutta mistään ei löydy youtube-klippiä tai tapausselostusta siitä miten se tehdään.
    

    Haluaisin nähdä kuinka arvoja jalkautetaan. Ehkä näenkin joskus, Fingerporissa.
    

    Otetaan esimerkiksi turvallisuus, joka lienee monen työyhteisön arvolistassa, järjestön ja yrityksen. Onko turvallisuus jalkautettu kun todetaan, että nyt on turvallista? Vai silloin, kun kaikki työntekijät ymmärtävät mitä turvallisuus omassa työyhteisössä merkitsee? Sanotaanko jonain ajankohtana: nyt kaikki ymmärtävät. Jolloin voidaan todeta että turvallisuus on jalkautettu.
    

    En näe tuossa mitään  reittiä pois ajautumisesta yhä syvemmälle umpityhjän jargonin puristukseen. Puheella ei ole merkitystä, jos se ei sisällä mitään tietä abstraktion ja konkretian välissä olevan veri-aivoesteen läpi.
    

    Arvoristiriita
    

    Otetaan sen sijaan turvallisuus plus itsemääräämisoikeus – ne tai niiden lähikäsitteet esiintynevät usein saman sote-työyhteisön arvolistassa.
    

    Sitten otetaan jokin käytännön tilanne: viime keskiviikkona kello se ja se tapahtui sitä ja sitä -tyyppisesti, ei yhtään abstraktimmin. Esimerkiksi pohditaan, miksi ko. tilanteessa kieltäydyttiin antamasta lääkkeitä humalaiselle potilaalle tai asiakkaalle – tai miksi ei kielletty.
    

    Edellisessä tapauksessa rikottiin itsemääräämisoikeutta vastaan, jälkimmäisessä turvallisuutta. Veikkaan, että tässä ”kuvitteellisessa” esimerkissä olisi useimmiten toimittu edellisellä tavalla.
    

    Kun työntekijöiden kesken analysoidaan, miksi itsemääräämiseen ei juuri sillä hetkellä ollut kompetenssia ja miksi arvolistasta turvallisuus oli nyt nostettava ensi sijalle, arvot ovat oikeasti elossa ja käytössä.
    

    Minä en tällaista kutsuisi arvojen jalkauttamiseksi vaan arvoristiriitojen käsittelyksi. Yksi kaikenlaisen auttamistyön ydinasioista on kyky elää jatkuvien sisäisten ja ulkoisten ristiriitojen kanssa, niitä mustavalkoistamatta eli fantasioimatta.
    

    Todellisuus on ristiriitainen, täynnä hämäryyttä ja harmaan sävyjä. Arvoristiriitojen pohtiminen lisää niin yksilön kuin ryhmänkin kykyä nähdä (työn) todellisuus sellaisena kuin se on, eli aina suurelta osin epävarmana ja käsittämättömänä.
    

    Jos et käsitä niin älä jalkauta.
    

    
			
    
		
    
		
	
  • 
		
		
    
			
			
    Bingettämisen kuiva, masokistinen juopontaivas
    
			
    Taannoin lehdissä oli solkenaan Game Of Thrones -analyysejä ja -spekulaatioita. Syy: maksukanavalla esitetty, viimeisimmän tuotantokauden viimeinen jakso oli takana.
    

    Kausi ei tulle vielä hetkeen ilmaisilta (tai YLE-veroon sisältyviltä) kanavilta. Laaja kirjoittelu kertoo maksullisten kanavien suosiosta, ainakin tämän yhden.
    

    Tuurijuoppouden ja bingettämisen välillä on vissi yhteys.
    

    Bingettäminen tarkoittaa TV-sarjan jaksojen katsomista putkeen, tuntikauden, päiväkauden ja/ tai yökauden. Kumpaakaan ei saa poikki helposti, molempiin liittyy jokin suurempi arkitodellisuudesta erkaneminen ja molemmat päättyvät omanlaiseensa krapulaan.
    

    TV-sarjojen bingetyksestä selviää vähemmällä kuin biokemiallisista päihdeaddiktioista, talot ja tavarat eivät yleensä mene. Asiallisten arkiasioiden tekeminen toki kärsii, mutta sehän on tarkoituskin.
    

    Addiktion ”logiikkaan” kuuluu olennaisesti masokistinen itsesääli: koska pakenen elämää tai kieltäydyn elämästä sitä, olen huono ja paska ihminen. Ihmissuhteet saattavat tietysti kärsiä niin kuin muissakin addiktioissa.
    

    Bingettäminen tarjoaa suuria tunteita fantasiamaailmojen ja itsesäälin jatkumolta, ilman että koetut tunteet pelottavasti liittyisiivät suoraan keneenkään todelliseen oman elämän ihmiseen – ystävään, sukulaiseen, rakastettuun.
    

    Ei ainoastaan Arya Stark vaan jokainen Game of Thronesin henkilö on ei-kukaan, suhteessa bingettävän katsojan omaan elämään.
    

    Addiktiot saavat yhä moninaisempia muotoja kun tekninen tarttumapinta kasvaa ja kasvaa. Millaisia klinikoita vielä tarvitaankaan.
    

    Kännykkä on kasvanut kiinni käteen. Kahdeksankymmentä prosenttia minkä tahansa sattumanvaraisesti valitun pääkaupunkiseudun paikallisjunan matkustajista ei voi olla väärässä.
    

    

    
			
    
		
    
		
	
  • 
		
		
    
			
			
    Hyve-etiikasta, itsemääräämisoikeudesta, laadusta
    
			
    Kehityspsykologisia rinnastuksia käytettäessä työyhteisön ihmissuhteet samastuvat perhesuhteisiin: alais- ja esimiessuhteen lapsi-vanhempi -suhteisiin, ja työtovereiden väliset suhteet sisarussuhteisiin. Tämä saattaa taannuttaa työyhteisöä terapiaryhmän tai lastentarhan suuntaan, ikään kuin luvan kanssa.
    

    Antti Kylliäisen missiona on tuoda hyve-etiikka osaksi muun muassa työyhteisökehittämistä. Hyve-etiikan soveltamisessa ja aiemmin tarkastelemassani filosofisessa neuvonnassa on se yhteinen plussapuoli, että asioita voidaan käsitellä tasavertaisemmalla tasolla kuin psykologisoivammassa kehyksessä.
    

    Kehityspsykologisia jutellessaan konsultti tai muu sellainen tulee helposti tehneeksi itsestään jonkinlaisen kvasiterapeutin, tai tulee ohjanneeksi työyhteisölle mahdollisuuden taantua passiivisemmaksi, seuraamaan Suuren Ymmärtäjän keittiöpsykologista kehittämispäivä-showta.
    

    Jos kehityspsykologisten lainalaisuuksien soveltaminen on selkäytimessä, voi olla työlästä harjoittaa filosofista neuvontaa tai hyve-etiikan soveltamista tasavertaisella aikuiselta-aikuiselle -tasolla. Koetan itsellenikin ajaa sisään vähän toisenlaista lähestymistapaa kuin mihin olen itseni totuttanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
    

    

    Eräs palvelun perusluonteeseen liittyvä ulottuvuus tulee mieleen, kun se sivuaa tasaveroisuutta: asiakkaan itsemääräämisoikeus. Palvelut voi jakaa kahtia riippuen siitä onko itsemääräämisoikeudella roolia vai ei.
    

    Esimerkkinä yksinkertaisesta palvelusta voi olla vaikkapa pesula tai parturi. Niissä asiakas tulee paikalle, kertoo mitä hän haluaa, ja palveluntarjoaja tuottaa pyydetyn palvelun parhaansa mukaan, ei enempää eikä vähempää.
    

    Palvelun ostajan motiiveja ei kysellä kuin korkeintaan jälkikäteen. Siinä on malli palvelusta, jota olen vähän mielikuvituksettomasti aikanaan, asumispalveluja koskevan tarkastelun yhteydessä kutsunut ”yksinkertaiseksi palveluksi”.
    

    Mikä sitten on ”monimutkaista” palvelua? Lyhyesti sanottuna: palvelu, jossa palvelun käyttäjän itsemääräämisoikeuden arviointi tulee olennaiseksi osaksi palvelutapahtumaa.
    

    Itsemääräämisoikeuteen liittyvät vaikeudet näkyvät heti, kun pitää puhua erikseen saman palvelun kahdesta asiakkaasta, käyttäjästä ja ostajasta. Eettiset pohdinnat asiakkaan kohtaamisesta ynnä muusta fokusoituvat palvelun käyttäjään, eivät maksajaan, jos nämä ovat eri tahoja. Monimutkaisten palvelujen, vaikkapa mielenterveyskuntoutujan asumispalvelun laadun, määrittämistä vaikeuttaa se, että palvelun käyttäjän ja maksajan tarpeet poikkeavat toisistaan.
    

    Hoivatyön, asumispalvelutyön jne. tekijän kannalta voi olla kohtuutonta, jos laatutavoite määritellään irrallaan maksaja-asiakkaan tarpeista. Palvelun maksaja, silloin kun palvelu tapahtuu julkisin varoin, on omassa tarpeenmäärittelyssään nollasummapelin äärellä. Yhteen suuntaan käytetty euro on pois kaikista toisista suunnista.
    

    Palvelun käyttäjän ja hänen läheisensä tarve on saada oma palvelunsa hoidettua. Palvelun julkisen maksajan tarve on saada tietyn alueen kaikkien käyttäjien palvelut hoidettua.
    

    Jos laatuvaatimukset asetellaan ilman mitään mainintaa maksaja-asiakkaan näkökulmasta, laatu voi tulla määritelllyksi ennalta huonoksi ja työntekijä syypääksi. Maksaja-asiakkaan tarve näet aina päätyy, eurojen eli henkilö- ynnä muiden resurssien kautta, määrittämään toteutunutta laatua olennaisesti.