Teatteri Kultsan kolmen ensi-illan kevät jatkuu: Ilpo Tuomarilan Exit on vuorossa 17.4. alkaen. Varaa liput täältä.
Exit on viiden henkilön, kolmen sukupolven, yhden jazz-bändin ja 70 vuotta sitten alkaneen sodan tarina 90 – luvun suomesta.
Laulujen ja kuvien säestämä Exit on mielenkiintoinen sekoitus ajatuksia, identiteettejä, makkaroita ja likaisia alusvaatteita, jotka kaikki ovat osana kartoittamassa sodanjälkeisen sukupolven itsetutkiskelua ja identiteetin rakentamista.
TEATTERI KULTSAN kevään toinen ensi-ilta on Kritiikin kannuksilla vuonna 2006 palkittu, Anna Krogeruksen kirjoittama näytelmä RAKKAUDESTA MINUUN. Tämä kiitetty ja kehuttu näytelmä sulattaa niin sydämet kuin jäätikötkin kertoessaan Jalovaarojen perheen hapuilusta kohti unelmia, kohti syliä, kohti rakkautta.
Ohjaus Tarja Koskela. Rooleissa Heidi Ripatti, Virve Laasonen, Marko Jalonen ja Kaisla Flood.
Lue lisää Kultsan nettisivuilta www.teatterikultsa.fi
Ensi-ilta 1.3. klo 19. Esitykset 5.3., 7.3., 12.3., 14.3., 15.3., 19.3., 21.3., 26.3., 28.3., 29.3, 2.4., 3.4. ja 4.4.
Esitys alkaa aina klo 19. Kesto n. 2 tuntia. Esityksessä on väliaika.
Liput 15,- ja 13,-. Varaukset teatterin nettisivujen kautta www.teatterikultsa.fi.
Tervetuloa teatteriin!
TEATTERI KULTSA, Käenkuja 6-8, 00500 Helsinki
Olin vuonna 1979 sekatyömiehenä muutaman viikon silloisessa Leningradissa, hotelli Pulkovskajan rakennustyömaalla.
Kadun toisella puolella oli neuvostoliittolaisten oma, tavallisen asuinkerrostalon rakennustyömaa. Me naureskelimme usein sen etenemättömyyttä ja kirkkaanpunaisissa lautasmaisissa brittikypärissä aina ja ainoastaan istuskelevia rakennustyömiehiä.
Niinä viikkoina työmaalla ei tapahtunut mitään näkyvää edistystä. Koskaan kukaan ei näyttänyt tekevän siellä mitään. Mikään kansanluonnespekulaatio ei tätä selittänyt silloinkaan, sillä omalla suomalaisyhtiön työmaallamme venäläiset olivat aivan yhtä ahkeria kuin mekin.
Kymmenien vuosien jälkeen päätyy Soltzenitsyn selittämään minulle, mistä heidän omalla työmaallaan oli kyse.
Vuonna 1979 minä katselin, sitä näkemättä, Gulagin Suomenlahden rannalle yltänyttä uloketta.
Työhön meneminen on väistämätöntä, mutta siellä onkin työpäivän ajan puurtamisen asemesta ’kaiveltava’, rehkimisen asemesta pitää luistaa ja filmata (eli olla tekemättä työtä). Alkuasukas ei kieltäydy avoimesti, suoraan tottelemasta mitään käskyä – se koituisi hänen tuhokseen. Mutta hän venyttää kumia. ’Venyttää kumia’ on Arkkipelagin tärkeimpiä käsitteitä ja ilmauksia, se on vankien tärkein pelastava saavutus (jonka vapauden työläiset ovat myöhemmin laajasti omaksuneet). (s. 756)
(…)
Ja kun leiri-ilmaukset kajahtelevat Moskovan yliopiston uuden rakennuksen käytävillä tai itsenäisen suurkaupungin nainen lausahtaa aivan leirityylisen arvion elämän olemuksesta, älkää hämmästykö: tuo aines on kulkeutunut tänne välivyöhykkeen yli, leiriä ympäröivän lähimaailman kautta. (s. 792)
Aleksandr Soltzenitsyn: Gulag – vankileirien saaristo. Suom. Esa Adrian. Silberfeldt 2012.
Taannoin kirjaa lukiessani mietin tähän liittyen myös sinistä väriä ja sen historiallista merkitystä.
Teatteri Kultsan Suljetut ovet esitetään vielä muutaman kerran. Kuten kriitikko toteaa, tarjolla on harvinaista herkkua. Jäljellä olevat esityspäivät: to 30.1. , ti 4.2., to 6.2., la 8.2. aina klo 19. Lippujen varaus Kultsan sivuilta.
Kepeä ”Helvetti on toiset ihmiset” -tokaisu on peräisin Jean-Paul Sartren Suljetuista ovista.
Näytelmässä on kysymys vaikka mistä – ei vähiten syyllisyydestä. Ensimmäisenä tulee mieleen kuitenkin eräs pikkuseikka: ovatko toiset ihmiset oikeasti olemassa vai ovatko he vain mielikuvitukseni tuotetta.
Ranskankielisessä alkutekstissä puhutaan toisista tai toisuuksista, ei ihmisistä (L’enfer, c’est les autres).
Sartren maailmassa oman todellisuuden kanssa tasaveroisten todellisuuksien – toisuuksien – olemassaolo loukkaa ja pelottaa. Se käsittämätön asia, että maailmoja on yhtä monta kuin on ihmisiä.
Annie Cohen-Solalin kirjoittamasta elämäkerrasta muistelen hämärästi, että ”jokainen ihminen on laulun arvoinen” saattoi tosiaan olla tälle vaikeamieliselle narsistille hyvin sietämätön ajatus.
Suljetut ovet kannattaa nähdä kun siihen kerran on tilaisuus. Usein Sartreen ei tätä nykyä tartuta.
Hyvää matkaa Käenkujalle! Pommisuoja on hieno ja totuudellinen paikka ihmiselle.
Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari (Gravity’s Rainbow, GR) julkaistaan suomeksi tulevana keväänä – tällä tietoa ensi vappuna. Urakan on tehnyt Juhani Lindholm.
Viime syksynä tulin sattumalta tietämään Pynchonista teatteritoverini, näyttelijä-ohjaaja Jukka Hurjasen vinkkaamana, ja innostuin.
Innostuin romaanista. Tai miksikä tuota nyt kutsuisi. Tekstiksi? Tai samaan tapaan kuin Joyce eräässä vaiheessa halusi Ulyssestaan nimitettävän: Summaksi – tekstiksi, joka summaa kaiken jostakin.
Keskiajalla yhden ihmisen oli vielä mahdollista tietää kaikki jostakin, esimerkiksi teologiasta. Tuomas Akvinolainen kirjoitti Summan, kaiken teologiaa koskevan tiedon yksiin kansiin: Summa Theologiae.
Tässä mielessä Joyce halusi – narsismipäissään tai ei – puhua Ulysseksestaan Summana — kaiken, muun muassa englannin kieltä koskevan tiedon kokoavana tekstinä.
Thomas Pynchonin romaania luonnehdittiin jo tuoreeltaan 1900-luvun jälkipuoliskon amerikkalaisen ja paljolti varmaan myös amerikanisoituneen länsimaisen mielenmaiseman kattavimmaksi kuvaksi kirjallisuudessa, summaksi siinä mielessä.
Pynchonin luoma kuva ei ole missään kevyessä mielessä hauskaa katseltavaa, vaikka onkin ajoittain aivan siis perkeleellisen huvittava.
Thomas Pynchonin tuotanto käsittää kahdeksan romaania, viimeisimpänä viime syksynä ilmiestynyt Bleeding Edge. Suomennos on olemassa ainakin romaanista Huuto 49 (The Crying of Lot 49, 1966). Suom. Tero Valkonen, Nemo 2003.
Romaani on yleensä kertomus; siihen se Cervantesista (1547 – 1616) lähtien on usein samaistettu. Väljässä mielessä Joycen Ulysses ja Pynchonin Gravitys’s Rainbow ovat kertomuksia: Ulysses kertoo muutaman henkilön elämästä yhden päivän ja yön aikana, GR epälukuisen joukon edesottamuksista Euroopassa joulukuusta 1944 elokuuhun 1945.
Jos odottaa kertomuksen tempaavaan muassaan tarinalliseen imuun, loppuu GR:n lukeminen nopeasti. Jos sitävastoin joku hengästyttävän lukuisista teemoista alkaa riittävän sitkeästi ja riittävän hitaasti lukevaa tempoa, ja jos kieli kiehtoo, niin GR voi vyöryä päälle haastavalla ja vangitsevalla voimalla.
Teemaotsikoita, joita voisi käyttää pitkiin GR-pohdintoihin ovat mm. sota, vainoharhaisuus, seksuaaliset perversiot ja niiden yhteys yhteiskuntapolitiikkaan, kuolemantoiveet historiallisen kehityksen ensisijaisena prinsiippinä, atomiajan ja taistelukärkiohjusten alkuhämärä, kolonialismi ja sen loppumetreillä Afrikassa Euroopan päänäytöksiä varten harjoitellut kansanmurhat.
Johtomotiivina on kuitenkin Paranoia. Tuo keskeishenkilö ja tauti. Ja ajan olemus.
Osaa piirtää ei sua ees Goya
ei tuota naamaa, mut nyt mä venttaan —
sä kutsu tuomari, Paranoia
mä sulle perseeni testamenttaan!Even Goya, couldn’t draw ya,
Not the way you looked, just kickin’ that door –
Call a lawyer, Paranoia,
Lemme will my ass to you, for-ever-more!Gravity’s Rainbow, p 670, Penguin Classics Deluxe Edition
Jotakuta saattaa vaivata se, että GR:sta näyttäisi tyystin puuttuvan rakkaus, uskosta ja toivosta puhumattakaan, sekä yksittäisiin ihmisiin että ihmiskuntaan.
Jos Tito Colliander eläisi, hän voisi kirjoittaa kuten aikanaan kirjoitti Ulysseksesta – tämä kirja on sellaisen ihmisen kirjoittama, jolta on kirurgisella toimenpiteellä poistettu sydän. Ehkä Colliander kirjoittikin jotain tämän tapaista; hän kuoli vuonna 1989, GR julkaistiin helmikuussa 1973.
Minä en ole samaa mieltä tuosta kirurgiasta – kirja on nimittäin hauska, eikä huumorintajuinen ihminen ole koskaan täysin sydämetön.
Ei vaikka huumori olisi mustaa kuin Lounais-Afrikkalaisesta Herero-heimosta koottu natsien jykevä Schwartzkommando Itämeren rannalla.
Yksi GR:n teemoista on ennaltamääräytyminen. Onko materiaalinen ja ehkä myös ei-materiaalinen todellisuus (sosiaaliset suhteet jne) ennalta määrätty eli deterministinen, ja me vain emme tunne kaikkia asiaan liittyviä mekanismeja?
Seuraavatko syy ja vaikutus toisiaan välttämättä?
Pynchonin vastaus on ”yksiselitteinen”.
Seuraavassa taas vapaa tulkinta, saa nähdä mitä ”virallisessa” käännöksessä sitten aikanaan lukee.
(Joka luki teininä Vonnegutia ja innostui, Tietää nämä asiat! eivätkä alla kuvatut matemaattiset tosiasiat ole mitään siis uusia.)
Vaadit lukija syyn ja vaikutuksen seuraantoa. No täältä pesee urpo. Thanatz huuhtoutui yli laidan samassa myrskyssä joka tempaisi Slothropin Anubis-alukselta. Thanatzin pelasti soutuveneeseen puolalainen hautausurakoitsija, joka oli tullut myrskyyn selvittääkseen, voisiko hän saada salaman iskemään itsensä. Niinpä hän oli pukeutunut monimutkaiseen metalliseen asuun siinä toivossa, että asu vetäisi sähköä puoleensa, vähän niin kuin syvänmerensukeltajan asuun. Hänen päässään oli Wehrmachtin kypärä, johon oli hän porannut parisataa reikää ja kiinnittänyt reikiin muttereita pultteja ja vietereitä ja monenlaista paukkulankaa niin että aina kun hän nyökkäsi tai pudisteli päätään, hän helisi. Mikä tapahtui usein.
You will want cause and effect. All right. Thanatz was washed overboard in the same storm that took Shlothrop from the Anubis. He was rescued by a Polish undertaker in a rowboat, out in the storm tonight to see if he can get struck by a lightning. The undertaker is wearing, in hopes it will draw electricity, a complicated metal suit, something like a deep-sea divers, and Wehrmacht helmet through which he has drilled a couple of hundred and inserted nuts, bolts, springs and conductive wands of many shapes so that he jingles whenever he nods or shakes his head, which is often.
Gravity’s Rainbow, p 676 (Penguin Classics Deluxe Edition)