Irtohuomio Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriaa lukiessa.
Rafaelissa on taidehistorian vaikuttajana jotain samaa kuin Mikko Alatalossa suomi-rockin vaikuttajana. Valtavan siistiä, valtavan huoliteltua, über-ammattimaista ja kauttaaltaan taitavaa. Joka joskus, harvakseltaan, joissain tilanteissa, gämä kaikki saattaa tuntua hyvältä ja ylösrakentavalta. Mutta ei yleensä.
Teininä oli melkoisen työn takana opetella oluenjuonti. Oli se pahaa, mutta kun tarpeeksi treenasi, niin alkoi loppujen lopuksi maistua erittäin hyvältä.
Suhteeni hip hop -genreen on kehittynyt samalla kaavalla. Miksikö olen alunperin ryhtynyt kiusaamaan itseäni hip hopilla, kuulen ajateltavan. Biisien tekijänä olen kiinnostunut siitä, millaisten kaavojen tai viime kädessä paradigmojen sisällä niitä tehdään, biisejä.
Karkeasti ottaen kevyen musiikin lauluosastossa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut kaksi merkittävää paradigmaattista taitetta: Tin Pan Alley -kaavan ja rockin välinen sekä rockin ja hip hopin välinen. Suurimmat kaupalliset menestyjät ja osa musiikkilajien nerokkaimmista tekijöistä sekoittavat näitä lahjakkaasti, tai ainakin bisnesviisaasti.
”Tin Pan Alley” viittaa joukkoon 1890-luvulta 1950-luvulle jenkeissä vaikuttaneita kustantajia ja säveltäjiä ja oli alun perin kutsumanimi New Yorkissa sijaitsevalle West 28th Street -kadulle. Sen varrella sijaitsivat aikanaan usean keskeisen kustantajan toimistot.
Tin Pan Alley -kaavan yleisin muoto on ns. AABA -biisi, eli ensin esitetään samasävelinen säkeistö (A) kaksi kertaa, sitten eri tavalla sävelletty säkeistö (B) ja lopuksi toistetaan alun kaksi kertaa kuultu säkeistö. Sinatran melkein koko tuotainto taitaa mennä tällä kaavalla. Bob Dylanin Just Like a Woman on hieno tyylipuhdas AABA -biisi ja samalla rock-perinteen mukainen kertosäebiisi, esimerkki siitä miten nerokas lauluntekijä tekee mitä haluaa kun muut tekevät mitä osaavat.
Blonde On Blonde -albumilla (1966) olevaa huikeaa ottoa ei näytä löytyvän Youtubesta. Alla live-veto George Harrisonin kanssa.
Jatkan mutkia suoristaen, ilman käsillä olevia lähteitä – jos lähteeksi ei lueta Wu Tan Clanin ihanan klassikkoalbumin tuomaa inspiratiivista taustamäiskettä: Enter The Wu Tang (36 Chambers) vuodelta 1993. Genreen kasvamattomana, sukupolvikokemusta vailla olevana fanina olen sitä mieltä, että WTC:n (sic!) sielu oli Russell Tyrone Jones (1968 – 2004), taiteilijanimeltään Ol’ Dirty Bastard. Nimi saattaa johtua siitä, että mies oli Wu tang Clanin ysäriklassikoiden aikaan nuorisomusiikin mittareilla vanha ukko, jo 25-vuotias. Onkin ihmeellistä, miten sen ikäinen ihminen saa itsensä kuulostamaan keski-iän ylittäneeltä psykoottiselta juopolta ja narkomaanilta. Soolotuotantonsa puhuttelevin esimerkki tästäkin puolesta lienee Goin’ Down.
Mitä esteettistä tai taiteellista arvoa voi olla sillä, että biisin laulaja (räppääjä) kuulostaa uskottavasti juopolta ja narkomaanilta? Riippuu paljon siitä, millaisena tekjät näkevät ja kokevat sen maailman, jota kuvaavat. Jos juoppous, narkomania ja väkivalta ovat kuvattavan maailman olennaisia piirteitä niin niiden on tavalla tai toisella näyttävä kuvassa. Esteettinen arvo on yhteydessä kuvan tarkkuuteen tai epätarkkuuteen, ei odotuksiin siitä mikä on jonkun kuuntelijan tai kuuntelijaryhmän mielestä miellyttävää tai epämiellyttävää. Kukin voi valintansa mukaan kuunnella tai olla kuuntelematta.
Kirjallisuustieteessä puhutaan kertojan äänestä, sisäisestä äänestä ja niin edelleen, ks. esim. Shlomith Rimmon-Kenan 1. Se jonka ”ääntä” teoksesta luetaan tai kuunnellaan (oli ”teos” sitten Tolstoin Sota ja rauha tai Ol’ Dirty Bastardin Goin’ Down) ei ole yhtä kuin se henkilö, joka on kirjoittanut tekstin. Sota ja Rauha -romaanin sisällä, sen maailmassa, kaikkitietävä kertoja joka kommunikoi lukijan kanssa, ei ole yhtä kuin Leo Tolstoi.
Goin’ Down -laulelman tekijä ei ole edes Ol’ Dirty Bastard -taiteilijanimen suojissa uskottavuusmainettaan vaaliva rap-runoilija saatikka itse Russell Tyrone Jones. Örisevä ja sekava räppääjä, ”kertoja”, ei ole tarinan tai biisin ulkopuolella vaan osa sen fiktiivistä maailmaa. Esteettistä arvoa on biisillä kokonaisuutena, ja kertoja kuuluu tuohon kokonaisuuteen, tarinan sisään.
Uskottava, tarinaan kuuluva kertoja tuo itsensä osaksi sitä ja irrottaa itsensä Russell Jonesista viimeistään alkaessaan kesken kaiken laulaa Somewhere Over The Rainbow -biisiä. Teosten sisäkkäinen sijoittelu ei siis olekaan teatteritaiteen yksinoikeus. Näytelmä näytelmässä -efektiä on käytetty paljon, kuuluisimmin Hamletin kohtauksessa, jossa Hamlet järjestämänsä näytelmäesityksen avulla julkisesti havainnollisesti kertoo koko hoville äitinsä ja setänsä vallan anastamiset ja murhakuviot.
Ol’ Dirty Bastard vetäisee impropohjalta unohtumattoman laulelma laulelmassa -efektin tiskiin. Tin Pan Alleyn East Coast -traditio kohtaa vähän toisenlaisen East Coast -tradition.
Shlomith Rimmon-Kenan: Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari, SKS 1991 ↩︎
Olen kirjoittanut lauluja enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti reilut 15 vuotta. Muutaman rivin laulujen kirjoittamisesta kirjoitin jossain vaiheessa musiikkisivulleni. Pidinpä taannoin yhden työpajankin aiheesta Teatteri Kultsassa.
Laulujen tekemiselle ei ole näkyvissä loppua, neljäs albumillinen valmistuu tällä tietoa kesän lopulla tai alkusyksystä, yksitoista uutta biisiä ja yhdestä vanhasta biisistä tuoreehko livetaltiointi (Lentäviä esineitä).
Niin sanotussa päivätyössä tilanne on muuttunut sikäli että aikaa, energiaa sekä niin ajallista kuin henkistäkin sitoutumista on nyt suunnattavissa toisaalle.Sosiaalisen paineen ja pakon ulkopuolella piilee ehkä jotain olennaisempaa kuin konformistisen työuran perinteisessä, jäisessä kourussa. Ehkä tärkeimpiä asioita. Ei voi tietää.
Tulee mieleen varhainen Ludwig Wittgenstein, joka ensimmäisen pääteoksensa Tractatus Logico-Philosophicuksen (TLP, 1921) valmistelun aikoihin kirjoitti jollekulle ystävälleen tai kollegalleen, että kaikkein tärkeimmät asiat eivät ole kielellä ilmaistavissa.
TLP:stä liikkuu vulgääri käsitys, jonka mukaan siinä tunteettomasti ja nihilistisesti kielletään arvo muulta paitsi matemaattis-luonnontieteellisten metodien avulla selitettävissä olevalta todellisuudelta. Näin ei Wittgensteinin kirjeenvaihdon valossa ole, eikä kyllä TLP:nkään valossa, varsinkin jos lukee lyyrisiä loppusivuja juuri ennen teoksen kuuluisaa päätöstä, suurta M. A. Nummistakin inspiroinutta lausetta numero seitsemän.
Se mikä on elämässä tärkeintä, ei välttämättä näyttäydy eikä valkene helposti, tai ollenkaan. Pitää koettaa hakea tapoja erottaa hyvät impulssit ja pakkomielteet huonoista, ja sitten pitää toimia, nähdä vaivaa. En millään usko, että kirjoittaminen olisi huono pakkomielle.
Ja mikä TLP:nkin laji on? Filosofinen teos tietysti, mutta ajoittain myös runoteos, ajoittain matemaattisen logiikan perustutkimus. Ajoittain aforismikokoelma. Kaikkia näitä.
Näin käy esseessä: kirjoittaa jostakin mutta sitten varoittamatta eksyy tai lähtee päähänpistosta jonnekin toisaalle.
Jos haluan hakea ryhtiä niin yksi hyvä tapa on palata asiaan. Siihen mitä alunperin käsiteltiin tai ainakin oli tarkoitus käsitellä. Esseestä tässä on kysymys, ja sen epäpyhästä sukulaisuudesta laululyriikan kanssa.
Essee on samantapainen outo äpärä ja sivullinen lajien joukossa kuin laulutekstikin. Molemmat sijaitsevat vanhempien ja vakiintuneempien, asemansa varmistaneiden kirjoittamisen muodon välissä tai vieressä.
Essee sijaitsee kauno- ja tietokirjallisen tekstin välissä, se on niiden vallaton ja joskus ainutlaatuinen sekasikiö. Lauluteksti sijaitsee ”oikean” lyriikan vieressä sen jonkinlaisena alempiarvoisena serkkuna. Mikä on tolkutonta sikäli, että lyriikka on lähtöisin melodiasta ja rytmistä siinä missä lajin nimikin soittimesta.
Olen viime viikkoina kirjoitellut erinäisiä tekstejä, joita kai parhaiten saattaa kutsua esseiksi. Esseiksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä: yritys, yritelmä. Niihin voi tässä blogissa tutustua lähiviikkoina.
Olin vuonna 1979 sekatyömiehenä muutaman viikon silloisessa Leningradissa, hotelli Pulkovskajan rakennustyömaalla.
Kadun toisella puolella oli neuvostoliittolaisten oma, tavallisen asuinkerrostalon rakennustyömaa. Me naureskelimme usein sen etenemättömyyttä ja kirkkaanpunaisissa lautasmaisissa brittikypärissä aina ja ainoastaan istuskelevia rakennustyömiehiä.
Niinä viikkoina työmaalla ei tapahtunut mitään näkyvää edistystä. Koskaan kukaan ei näyttänyt tekevän siellä mitään. Mikään kansanluonnespekulaatio ei tätä selittänyt silloinkaan, sillä omalla suomalaisyhtiön työmaallamme venäläiset olivat aivan yhtä ahkeria kuin mekin.
Kymmenien vuosien jälkeen päätyy Soltzenitsyn selittämään minulle, mistä heidän omalla työmaallaan oli kyse.
Vuonna 1979 minä katselin, sitä näkemättä, Gulagin Suomenlahden rannalle yltänyttä uloketta.
Työhön meneminen on väistämätöntä, mutta siellä onkin työpäivän ajan puurtamisen asemesta ’kaiveltava’, rehkimisen asemesta pitää luistaa ja filmata (eli olla tekemättä työtä). Alkuasukas ei kieltäydy avoimesti, suoraan tottelemasta mitään käskyä – se koituisi hänen tuhokseen. Mutta hän venyttää kumia. ’Venyttää kumia’ on Arkkipelagin tärkeimpiä käsitteitä ja ilmauksia, se on vankien tärkein pelastava saavutus (jonka vapauden työläiset ovat myöhemmin laajasti omaksuneet). (s. 756)
(…)
Ja kun leiri-ilmaukset kajahtelevat Moskovan yliopiston uuden rakennuksen käytävillä tai itsenäisen suurkaupungin nainen lausahtaa aivan leirityylisen arvion elämän olemuksesta, älkää hämmästykö: tuo aines on kulkeutunut tänne välivyöhykkeen yli, leiriä ympäröivän lähimaailman kautta. (s. 792)
Aleksandr Soltzenitsyn: Gulag – vankileirien saaristo. Suom. Esa Adrian. Silberfeldt 2012.
Taannoin kirjaa lukiessani mietin tähän liittyen myös sinistä väriä ja sen historiallista merkitystä.
Teatteri Kultsa: Jean-Paul Sartren Suljetut ovet. Rooleissa (vas.) Milja Vojinovic, Suvi Lahdenmäki, Matti Riikonen. Ohjaus Jukka Hurjanen.
Teatteri Kultsan Suljetut ovet esitetään vielä muutaman kerran. Kuten kriitikko toteaa, tarjolla on harvinaista herkkua. Jäljellä olevat esityspäivät: to 30.1. , ti 4.2., to 6.2., la 8.2. aina klo 19. Lippujen varaus Kultsan sivuilta.
Kepeä ”Helvetti on toiset ihmiset” -tokaisu on peräisin Jean-Paul Sartren Suljetuista ovista.
Näytelmässä on kysymys vaikka mistä – ei vähiten syyllisyydestä. Ensimmäisenä tulee mieleen kuitenkin eräs pikkuseikka: ovatko toiset ihmiset oikeasti olemassa vai ovatko he vain mielikuvitukseni tuotetta.
Ranskankielisessä alkutekstissä puhutaan toisista tai toisuuksista, ei ihmisistä (L’enfer, c’est les autres).
Sartren maailmassa oman todellisuuden kanssa tasaveroisten todellisuuksien – toisuuksien – olemassaolo loukkaa ja pelottaa. Se käsittämätön asia, että maailmoja on yhtä monta kuin on ihmisiä.
Annie Cohen-Solalin kirjoittamasta elämäkerrasta muistelen hämärästi, että ”jokainen ihminen on laulun arvoinen” saattoi tosiaan olla tälle vaikeamieliselle narsistille hyvin sietämätön ajatus.
Suljetut ovet kannattaa nähdä kun siihen kerran on tilaisuus. Usein Sartreen ei tätä nykyä tartuta.
Hyvää matkaa Käenkujalle! Pommisuoja on hieno ja totuudellinen paikka ihmiselle.