Vesa Salmi

Kategoria: filosofia

  • ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (2/2)

    Ilkka Niiniluodon jo miltei kolmekymmentä vuotta sitten tekemä tiedon ja infomaation erottelu ja molempien tarkastelu (tieto)yhteiskunnan kannalta, on edelleen käyttökelpoinen1. Claude Shannonin informaatioteoriat ja niihin liittyvät, sivukaupalla esiteltävät matemaattiset kaavat voi Niiniluodon tekstissä kaikessa rauhassa ohittaa, juonesta ei tipu.

    Alkusivuilta heti käy heti ilmi, ettei informaation käsite ole millään tavalla selkeä tai yksiselitteinen. On ymmärrettävää, miksi Niiniluoto painottaa heti alussa antavansa vain kehikon eikä mitään priorisoituja ohjeita tai käsitteenkäyttösuosituksia. (Suhteuttaessaan alla tiedon ja totuuden käsitteitä toisiinsa, Niiniluoto viittaa vanhimpaan vakiintuneeseen, Platonin Theaitetos-dialogista peräisin olevaan tiedon määritelmään: tieto on hyvin hyvin perusteltu tosi uskomus.)

    Siinä määrin kuin arkikielen informaatio-sana merkitsee jaettua ”tietoa” tai ”tiedonantoa”, myös siihen liittyy perusteiden ja totuuden vaatimus. Ongelmallista on tällöin se, että uuden informaatioteorian teknisenä terminä sanalla informaatio ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Vielä sotkuisemmaksi tilanne tulee siksi, että tieto- sanaa on ryhdytty käyttämään myös sellaisissa yhteyksissä, joissa totuuden ja perusteltavuuden vaatimusta ei tarvitse tai edes voi soveltaa. Esimerkkinä tästä ovat sanat ’tietokone, ja ’tietojenkäsittely’. (Niiniluoto 1996, 18)

    Mieluummin informaatioteknologia kuin tietoteknologia, kuten tämän ääneenajattelun aiemmassa osassakin tuli todettua.

    Entä ICT:n (Information and Communication Technology) jälkimmäinen osa, Communication? Tässä suora käännös ei ole välttämättä parempi, kuten näyttäisi olevan informaation kohdalla.

    Viestintä näyttää tässä paremmalta kuin kommunikaatio, vähän samantapaisesta syystä kuin informaatio näyttää tietoa paremmalta. Kommunikaatio edellyttää jotain psyykkistä prosessia, filtteröintiä, käsittelyä, vuorovaikutusta. Viestintä on yksisuuntaisempaa, viestiminen ei edellytä, että toinen osapuoli on aktiivinen. Kun puhutaan kommunikaatiosta, todetaan samalla kaksisuuntaisen prosessin jo alkaneen. Vrt. ”A viestii B:lle” versus ”A ja B kommunikoivat”.

    Näiden käsitteiden analysoinnin kanssa pitää, paitsi olla kärsivällinen, myös kestää epävarmuutta ja epäselkeyttä, ja kyetä panemaan mutkat suoriksi kun on sen aika eli tarve.

    Itse olen vuosia suoristanut mutkia sanomalla itselleni ja muille, että Informaatio on raaka-ainetta, josta tieto kekeytyy psykososiaalisessa prosessissa. Kun ruvetaan oikeasti käsitemäärittelemään, niin tietenkään ei päästä näin vähällä.

    Voidaan väittää, että esimerkiksi tietoverkon käsite sotkee asioita – samoin kuin muut samantapaiset tieto- alkuiset käsitteet (tietoyhteiskunta, tiedon valtiatie, jne.), joissa esimerkiksi klassisien määrittelyn mukaista tiedon ja totuuden välistä kytköstä ei ole. kysehän on informaatioverkosta.

    Kun näin väännetään, niin joudutaan epäintuitiiviselle alueelle, jossa pilkun kanssa harjoitettava seksuaalinen kanssakäyminen tulee etsimättä mieleen.

    Ludwig Wittgensteinia (1953) seuraten on järkevää ottaa käsitteenmäärittelyn täysivaltaiseksi argumentiksi se, että johonkin käsitteeseen (ilmaisuun, sanaan) on jo ehditty porukalla tottua.

    Toisin sanoen käsite (ilmaisu, sana) on vakiintunut osaksi jonkin ihmisryhmän kielenkäyttöä eli – Wittgensteinin käsittein – osaksi jotakin kielipeliä tai elämänmuotoa.

    1. Niiniluoto, Ilkka 1996: Informaatio. tieto ja yhteiskunta. 5.p., 1.p. 1989. Edita. ↩︎

  • ICT-pilkunviilausta: Informaatio ei ole tietoa eikä viestintä kommunikaatiota (1/2)

    ICT (Information and Communication Technology) kääntyy suomalaisessa kirjallisuudessa tieto- ja viestintäteknologiaksi. Haussa on varmaankin ollut mahdollisimman selkeä suomenkielinen vastine.

    Kääntämättä jättäminen, so. informaatio- ja kommunikaatioteknologia olisi monimutkaisuudessaankin parempi vaihtoehto. Siinä tiedon ja informaation käsitteet eivät sotkeennu. Kommunikaation ja viestinnän käsitteiden eroon liittyy omat ongelmansa, joista myöhemmin.

    Jos käsiteanalyysissa mennään lähemmäs peräseinää ja aletaan tosissaan viilata pilkkuja, niin voi edetä vaikka seuraavanlaisesti, Wikipediaan kirjatulla tavalla.

    Jos informaatio on ero, jolla on merkitystä järjestelmässä, ei ole ehdotonta, aineesta (järjestelmästä) riippumatonta itsenäistä tietoa. Joidenkin filosofien esittämät ideoiden todellisuudet ovat siis olemassa vain kun ihminen niitä ajattelee. (…). Koska informaation tulkkina toimii järjestelmän rakenne, tiedon tilanneyhteys ja koska jokainen ihminen on erilainen, periaatteessa jokaisen informaation tulkinta on aina ihmisellä yksilöllinen. Siis jokaisella sanalla on eri merkitys jokaiselle ihmiselle.

    (korostus VS)

    Tuossa on laittamattomasti joskin melko teknisellä tavalla kerrottu perussyy siihen, miksi käsitteet täytyy aina määritellä yhdessä uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Mitä tavallisemmasta käsitteestä on kyse, sitä tärkeämpää on tarkistaa ja kalibroida sen yhteinen ymmärrys.

    Asiaa ehkä havainnollistaa vertaaminen luonnollisten kielten kielioppeihin. Mitä tavallisempi verbi, sitä epäsäännöllisemmät taivutusmuodot: kun teonsanaa käytetään paljon, siitä tulee vuosisatojen mittaan rakenteellisestikin omanlaisensa (ajattele esim. olla-verbiä saksan, englannin tai ranskan kielissä). MItä tavallisempi käsite, sitä vaikeammaksi käy määritellä sitä yleispätevästi.

    Monta kertaa minua vastaan tulleena esimerkkinä olkoon vaikkapa itsemääräämisoikeus. Vaikka aikaa tuntuisi tärvääntyvänkin, on syytä aina jollakin tavalla varmistaa, että ollaan edes samalla pelikentällä kun puhutaan itsemääräämisoikeudesta suhteessa asiakkaisiin tai potilaisiin, tai työyhteisöön, tms.

    Sivuhuomio: käytännön työyhteisökehittäminen ja filosofinen analyysi eivät yleensä mahdu samalle päivälle, ehkä eivät samalle viikollekaan, tai kuukaudelle tai, vuodelle. Tai samaan maailmaan.

    Ajatus siitä, että informaation tulkinta (eli informaation muovaaminen omaksi tietoainekseksi) on aina ihmisellä yksilöllinen, johtaa skeptiseen umpikujaan, jos antaa sen sinne johdattaa ja jos oma mielenlaatu sitä vaatii. Tavoiteltava taito on pitää samalla kertaa sekä filosofinen käsiteanalyysi kunniassa että järki päässä – eli juurikin skeptisismi kurissa.

    Informaatio on tiedon rakennusainesta, ei tietoa. Tietoa (knowledge) syntyy ihmismielessä, psyykkisen prosessin tuloksena, informaatio on mielen ulkopuolella, otettavissa ja omaksuttavissa.

    1990-luvulla puhuttiin ”tiedon” valtatiestä, onneksi ei juurikaan enää. Tietoähkystä saatetaan puhua edelleen, kun kyse on tietystiinformaatioähkystä. Sanotaan, että kaikki tieto on koko ajan käsillä ”tietoverkossa”: ei ole, informaatio on.

  • Pessimismi – viisautta vai naamioitua ylenkatsetta ja uhriutumista?

    Yhtenä melko tavallisena arkipohdinnan lähtökohtana on, oletko optimisti vai pessimisti. Vai voitko ylipäätään havaita tällaista perusasennetta?

    Huomaan saavani varsinkin kriisitilanteessa mielihyvää kaikenlaisista maailmanlopun visioista. Ajattelun perusteiden pohdinnat ovat siis paikallaan. Ja olen havainnut pessimistisistä maalailuista kumpuavaa nautintoa muidenkin ajattelussa ja puheissa aivan riittävästi.

    Passivis-aggressiiivista pessimismi-intoa tiukkuvat tyypit ottavat hermoon erityisesti silloin, kun jotain pitäisi yhdessä kehittää – töissä, harrastuksissa, missä milloinkin. Heihin on hyvä yrittää olla itse kuulumatta.

    Filosofian tai filosofien ongelmana näyttää olevan, että ajattelu nähdään monasti ilmiönä, joka on jollain älyllisellä tempulla nostettavissa muusta psyykkisestä toiminnasta erilliseen tarkasteluun.

    Johtuneeko siitä, että filosofeiksi ajautuu tunne-elämältään lukkiutuneita ja defensiivisiä ihmisiä. Kuten psykiatriseen työhön hakeutuu omaa todellista tai kuviteltua hulluuttaan pelkääviä. Näitä on kiva pohtia filosofin ja psykiatrisen sairaanhoitajan peruskoulutuksilla.

    Pessimismin tai optimismin tarkastelu on siis yhtä lailla tunteiden tarkastelua, tai vielä hämärämmin: asennoitumisten tarkastelua.

    Onko pessimismi viisautta vai passiivis-aggressiivista besserwisserismiä? Vai intellektuaaliseksi ylemmyydeksi naamioitua nillittävää uhriutumista?

    Filosofian mind-body -ongelma on länsimainen ja erittäin kartesiolainen ja kristillinen kysymyksenasettelu: kumpi on ihmisessä ontologisesti ensisijainen, mieli vai ruumis. Karvahattusovellus mind-body -kysymyksestä: aiheuttaako näkyvä toiminta (johon luetaan tässä myös puhe) ajattelun muutosta vai päinvastoin. Vastauksesta riippuu, miten arvioimme pessimistin moraalista selkärankaa.

    Jos asennoituminen – tietynlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä – vaikuttaa tosiasioita muuttavasti yhteiseen reaalimaailmaamme, niin pessimistin voi väittää olevan yhteisölleen vastuussa epärakentavasta panoksestaan.

    Kontrafaktuaaliksi kutsutaan kuviteltua asiantilaa: miten asiat olisivat, jos jokin taho, tai henkilö olisi toiminut toisin kuin todellisuudessa on toiminut. Kontrafaktuaaliin nojaavan argumentin avulla emme saa pessimistiä tuomiolle. ”Maailma olisi nyt parempi, jos olisit asennoitunut puoli vuotta sitten tähän tai tuohon asiaan toisin.”., on huono argumentti ja vielä huonompi syytös.

    Arkikokemuksen mukaan on sekä että: toiminta muuttaa ajattelua ja ajattelu toimintaa. Pessimistinen visiointi, yhdenlainen ajattelun ja tunteen yhdistelmä, vaikuttaa negatiivisesti yhteiseen todellisuuteemme. Tässä ollaan lähellä noidankehä-ilmiötä. Voisiko siis ajatella, että yksilön on yhteisöllisesti vastuutonta olla pessimisti.

    Vasta-argumentti: yksioikoinen optimismi on hyväuskoisuutta, epärealismia ja johtaa yksilön tai ryhmän häviöön. Amerikkalaiselle think positive -asennoitumiselle on Euroopassa naureskeltu viljalti. 1990-luvun puolenvälin maissa yhdysvaltalainen filosofi Richard Shusterman kävi pitämässä Helsingin Yliopiston filosofian laitoksella seminaaria. Tuli puhetta amerikkalaisten optimismitaipumuksesta, tai ainakin tavasta esittää optimistia.

    Taisin siellä todeta jotain siihen suuntaan, että Toisen Maailmansodan jälkeen eurooppalainen optimismin taustalla on USA:sta poiketen ollut katastrofista ja rauniokasoista selviäminen ja taloudellis-yhteiskunnallinen nousu. Jenkkipositiivisuus on enemmän hyvinvoinnin tuottamaa mielihyvää ilman rauniokasojen luomaa taustahorisonttia. Tietenkään USA:n kokonaiskuva ei tässäkään ole kovin yksioikoinen 1950-luvun kollektiivisine vainoharhaisuuksineen ja järjestäytyneine rikollisuuksineen.

    Eurooppalaisen hyvän olon ja optimismin (silloin kun sitä ilmenee) takana häämöttää edelleen raunioiden puuttuminen ja se, että kymmenien tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien kuolleiden hautaamisesta on päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta enemmän aikaa.

    Yksilön tavalla tulkita maailmaansa on saumaton joskin mielipuolisen monimutkainen yhteys ryhmien, kaikenkokoisten ryhmien tapaan.

  • Esimiestyön arki: luottamusta ja vainoharhaa

    Digitalisoituneen tietotyön keskeinen piirre on, että esimiehellä kannattaa olla ennennäkemätön luottamus alaiseen. Kaikilla on aina ja joka paikassa kaikki tieto käsillä, niin viihde kuin työkin.

    Epävarman esimiehen vainoharhainen painajainen syntyy siitä, ettei ole mitään keinoa olla oikeasti selvillä alaisen tekemisistä. Puurtaako hän Excelinsä parissa kunnon kalvinistin tavoin vai onko epäprotestanttisesti ja löyhämoraalisesti somessa.

    Puuttuuko hänestä riittävä syyllisyyden tunto! Ei huolta, ei puutu. Se on syvällä.

    ”Koneen ääressä” oleva työntekijä: ennen sekin oli toista. Jos viime vuosituhannella joku oli koneen ääressä, näki heti tehtiinkö siinä töitä vai ei. Nyt siitä ei saa selvää millään.

    Luovuttamisen eli realisoituvan luottamuksen eli toimenpiteisiin ryhtymättömyyden lisäksi ei juuri ole työilmapiiriä huonontamattomia keinoja varmistaa, ettei lusmu selaa somea. Koneista puuttuu terässorvin yksiselitteinen suhde Työhön.

    Tietokone – mikä tarkoittaa vuonna 2017 läppäriä, tablettia tai ”puhelinta” – on yhdellä kertaa tehokas työväline ja lelu.

    Kone pettää protestanttisen työmoraalin leluna. Kone yllättää  leluudella, koneen olemuksesta häviää duunituska ja kyttäyspotentiaalista nouseva vääntömomentti. Uusi kone on teollisuusyhteiskuntiin perustuvan taylorismin jäänteitä pöllyävän johtamismentaliteetin nemesis.

    Näyttäisi siltä, että tulemme näkemään vanhan työajattelun valtaa vielä pitkään. Samuel Beckettin näkemys maailmasta aluttomana ja loputtomana absurditeettina saa tosielämästä riuskasti pimeitä, kantavia voimia.

    Mitä tehdä?

    Haetaan ratkaisuja periferioiden pellepelottomilta ja filosofian deleuzeilta ja muilta kansanmiehiltä,  mutta älkäämme pelätkö myöskään Valtion jykevää ydintä. Kyllä sielläkin yritetään uudistua ja uudistaa. Valtiota edustakoon tässä  Etelä-Esplanadi neloseen etabloitunut, 1.10.1888 toimintansa aloittanut Kauppa- ja teollisuustoimituskunta.

    Entisen Kauppa- ja teollisuustoimikunnan ja nykyisen Työ- js elinkeinoministeriön johtamassa Työelämä 2020 -hankkeen strategiapaperissa puhutaan luottamuksesta ja yhteistyöstä osuvasti. Siteerauksen voi lukea myös ilman ironista tvistiä.

    Luottamus ja yhteistyö ovat suomalainen tapa toimia. Tulevina vuosina tarvitaan luottamuksellisen yhteistyön ulottamista yhä useammalle työpaikalle ja entistä syvempää yhteistyötä ja vastavuoroisuutta oman henkilöstön, kumppanien ja asiakkaiden kanssa. Luottamuksen ja yhteistyön merkitys korostuvat muutoksissa ja epävarmoina aikoina.

    https://www.tyoelama2020.fi/tietoa_hankkeesta/tyoelamastrategia

  • Mindfulnessilla tuloskuntoon?

    Meditaation ja mindfulnessin yhteensovittamisessa on valuvika: mindfulness-sovellukset tähtäävät vähintäänkin välillisesti työn parempiin tuloksiin, mutta meditaatio ei tähtää mihinkään. Kognitiivis-analyyttisen psykoterapian ja psykoanalyysin välillä näyttäisi olevan mutantis mutandis samantapainen yhteys.

    Edmund Husserlin mukaan tietoisuuden peruspiirre on intentionaalisuus, se että tietoisuus kohdistuu aina johonkin – että sitä ei ole olemassa ilman tätä ominaisuutta. Ajattelun perustavanlaatuisen suuntautuneisuuden hypoteesi käy yksiin sen kanssa, mitä psyyken varhaisimmasta kehityksestä toistaiseksi tiedetään.

    Tietoisuuden kehittymisen ensimmäisiin steppeihin kuuluu subjekti-objekti -suhteen muodostuminen: on (1) joku joka on tietoinen, ja (2) jokin josta tuo nimenomainen joku on tietoinen. Mieleen syntyy jonkinlainen järjestävä ”suunta”. Kehitys kulkee iän mukana kohti yhä monimutkaisempia suuntautuneisuuksia, joita voivat loppujen lopuksi olla esimerkiksi työhön liittyvät tavoitteet ja niin edespäin.

    Meditaatiossa koetetaan olla takertumatta oman ajatuksen kulkuun, omaan minään, mieleen, psyykeen, tietoisuuteen (whatever). Työyhteisökehittämis-mindfulnessissa tavoiteltava työteho, tai vaikkapa ”vain” työhyvinvointi, merkitsee arkitodelliuuteen kohdistuvaa suuntautuneisuutta. Joka fiksaa mielen johonkin arkielämän kulun kannalta hyödyllisenä pidettyyn. Meditaatiossa tällaisia mieleen fiksautuneita asentoja on tarkoitus katsoa ikään kuin sivusta – ei luoda niitä lisää.

    Meditaatiossa mielensisältöihin tulisi suhtautua neutraalisti. Jos sen aikana tai tuloksena syntyy ajatus siitä, että esimerkiksi tekemäni palkkatyö on turhaa tai vahingollista ja on eettisesti paras vaihtoehto hankkiutua pois työelämästä – niin tämän ajatuksen tulisi meditaation kannalta olla yhtä arvokas tai arvoton kuin lisääntynyt työssä jaksaminen tai työn merkityksen kirkastuminen. Tai mikä tahansa muu sosiaalisesti hyväksyttynä ja hyödyllisenä pidetty asia.

    Kyse on siis muusta kuin yhteiskunnassamme vaikuttavien järjestelmien tai rakenteiden parantamisesta tai ylläpidosta.

    Kysymyksenasettelu on jossain määrin analoginen sen eron kanssa, joka on mahdollista nähdä psykoanalyysin ja kognitiivis-analyyttisen psykoterapian (KAT) välillä.

    KATissa on ollut pyrkimys tuottaa terapiamuoto, jonka panos-tuotos -suhde on järjellinen maksajan ja (usein työkykyyn liittyvien) tavoitteiden kannalta. Psykoanalyysin tavoitteet puolestaan eivät liitty mihinkään muuhun kuin analysoitavan mieleen. Pyrkimys on analysoitavan itsehavainnon piirissä olevan alueen laajentaminen ja itsehavaintokyvyn parantaminen (Vrt. Pentti Ikonen 2000: Psykoanalyyttisia tutkielmia, s. 10-11). Kaikki, myös ”parantuminen” tai muu sellainen on toissijaista tämän rinnalla.

    On hyvästä syystä pohdittu, onko psykoanalyysi ylipäätään terapiaa eli hoitoa. Jos kaiken terapian keskeinen piirre on, että siinä ensisijaisesti pyritään johonkiin sellaiseen, jota voi kutsua parantumiseksi, niin psykoanalyysin voi tosiaan hoitomuotona kyseenalaistaa.

    Meditaatio vertautuu tässä psykoanalyysiin ja mindfulness KAT-tyyppiseen terapiaan. Meditaatiolle ja psykoanalyysille on yhteistä eräänlainen pragmaattinen solipsismi: työskentelyn kohde ei ulotu ulkoiseen todellisuuteen, vaan se näyttäytyy suoraan vain mielen sisäisinä projektioina. Pysytellään mielen sisällä, eivätkä työskentelyn välittömät tavoitteet ulotu arjen käytäntlöhin. Mikä ei tietenkään merkise, etteikö psykoanalyysilla tai mediaatiolla voisi olla seurauksia arkitoimintaan.

    On kiistelty yleisemminkin eri yhteyksissä, mikä on psykoterapiaa ja mikä muuta mielenterveysalan hoitoa tai hoivaa. Antaako tietty ammattiryhmä terapiaa, kuuluuko sen tehtäviin antaa terapiaa, ja niin edespäin. Näissä keskusteluissa olisi aina tärkeä erottaa toisistaan yhtäältä varsinainen hoito eli psykoterapia ja toisaalta se, että muunkinlaisella vuorovaikutuksella voi olla terapeuttisia vaikutuksia. Hoidolla tai hoivalla – voi olla terapeuttisia vaikutuksia ilman että se olisi psykoterapiaa.

    Vähän samaan tapaan meditaatiolla tai psykoanalyysilla voi olla terapeuttisia vaikutuksia arkielämään, vaikkei niillä sellaisinaan olisikaan terapeuttisia tavoitteita.

    Aloitin mindfulnessin ja meditaation välisen suhteen tarkastelulla. On aivan luvallista yrittää petrata länsimaista tuottavuutta länsimaisille tuottavuuskäsityksille vierain keinoin – tehdä buddhalaisessa perinteessä kehkeytyneestä meditaatioperinteestä länsimainen mindfulness-sovellus.

    On hyvä tehdä alkuperäisen version ja sen sovellusten välinen ero selväksi. Meditaatio ei pyri paikkailemaan länsimaisen yhteiskunnan rakenteita tai elämäntavan seurauksia, sen enempää kuin psykoanalyysikaan, vaikka molempien seuraukset saattavat olla arkielämän kannalta suotuisia.