Jätin Elizabeth Holmesia keveähkösti preisaavasta eilisestä tekstistä tarkoituksella pois kaikki viittaukset sukupuoleen. Facebookissa kommentoitiin kuitenkin samantien Holmesin opetellun oloista matalaa, maskuliinista puheääntä (vrt. Suomen Pankin entinen johtaja Sirkka Hämäläinen).
Aika alkuvaiheessa ollaan fenimistisessa politiikka- ja valtaprojektissa, kun olemusta pitää tällä tavalla rukata maskuliinisemmaksi.
Maskuliinisen ylivallan merkitystä ja seurauksia olisi syytä käsitellä ja ajatella paljonkin. Yksi lähtökohta voi olla Jacques Derridan fallogosentrismin käsite, ja todennäköisesti myös Derridan työtä omaan suuntaansa jatkava feministinen filosofia panisi tässä suhteessa vibaa punttiin. Mieleen tulevat Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.
Cixous’sta en paljon muuta tiedä kuin että militantti lienee. Kristevan depressioanalyysi (Musta aurinko) on vaikuttanut paljon omaan käsitykseeni masennuksen luonteesta. Irigaraysta luin joskus Sara Heinämaan selitysteoksen tai artikkelin. Muistaakseni viljelivät provokatorisia kielikuvia ja militanssia (siis jompikumpi tai molemmat).
Postmodernismi ja dekonstruktio olivat 80- ja 90 -luvuilla akateemisen filosofian mustavalkoisia taisteluvälineitä – ainakin Helsingin Aleksanterin-yliopiston filosofian laitoksella oltiin jakauduttu (a) analyyttiseen filosofian kannattajiin, joiden mielestä postmodernismi ynnä muu siihen liittyvä oli elitististä paskaa Ranskanmaalta. Ja (b) Derrida / Deleuze / Heidegger -fraktion mielestä analyyttiset formalisointien piirtelijät olivat tietysti hengettömiä ”filosofisia” apparatsikkeja.
Historiallisessa katsannossa asetelma oli huvittava sikäli, että Helsingin filosofian laitos on yksi euroopan Wittgenstein-pyhäköistä G.H. von Wrightin myötä — GHW:hän oli Wittgensteinin prorofessuuriseuraaja Cambridgessä ja aiemmin oppilaansa, Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta voi vetää melko suoran linjan konstruktionistisiin ja kielifilosofisiin sfääreihin, jotka ovat vieraita tai vastakkaisia niin sanotulle analyyttiselle filosofialle, ja vieläkin niinsanotummalle loogiselle positivismille.
Mutta fallogosentrismi on käyttökelpoinen käsite kun se viittaa sekä kieleen että maskuliiniseen eli falliseen yksioikoisuuteen. Näin sitä voi vähän purkaa: logosentrismi tarkoittaa sanan ja määrittelyn ylivaltaa, sen ajatuksen poispyyhintää että epävarmuus ja määrittelemättömyys voisi olla lähtökohta tai perustavanlaatuinen asiaintila.
Pohjalla on platoninen ajatus siitä, että yksiselitteinen, kaunis ja rajattu Asian Perimmäinen Luonne kyllä löytyy kunhan tarpeeksi kauan kaivaa, käy kouluja, suorittaa oppiarvoja, etenee uralla, ynnä muuta ja niin edespäin.
Uuden Ajan logosentrismi on Derridan ja kumppaneiden katsannossa iso harha. Kielen ja määrittelymahdollisuuksien ylivaltaan liittyy yksioikoinen (selvemmin kuvitettuna: penetratiivinen) ja patriarkaalinen agenda. Pelastus eli totuus löytyy isin sylistä.
Tämä määrittely on yksi mahdollinen lähtökohta sen miettimiselle, että miksi meillä on monikin asia päin helvettiä hyvin syvällisesti.