Ystäväni kiinnitti Facebookissa huomiota siihen, että miksi somessa jaetaan Natalia-kappaletta, jossa ylistetään kommunistista partisaania, ja joka laulu kaiken lisäksi on tehty suomalaisessa vankilassa neuvosto-ukrainalaisen vakoojan innoittamana.
Natalia on musiikillisesti niin läpeensä taidokas, että se irtoaa helposti historiallisesta taustastaan, uuteen kontekstiin ja uusiokäyttöön, kuten osa parhaista 70-luvun laululiikkeen biiseistä tekee. Näin esimerkiksi Sano mistä https://www.youtube.com/watch?v=3H3SX3XnovI. Tuo tosin on mielestäni aivan liian pateettinen tulkinta ja syö biisiä niin tekijän versio kuin onkin. Muuta en nyt tähän kohtaan löytämyt.
Nataliassa lauletaan vihollisesta, jonka jäljiltä Ukrainassa ”vain koirat raunioilla samoaa”. Alunperin kyseessä olivat Natsi-Saksan joukot mutta nyt siis assosiaatio on Putinin Venäjä. Ja lopussa ennakoidaan vapaata Ukrainaa. Taitava runoilija, Elvi Sinervo, ei ole maininnut maata: vapaa, kenen tai minkä vallasta.
Klassikoiden ominaisuus: ne tarttuvat siihen aikakauteen, jossa ne löydetään uudestaan, olipa sitten laulu, romaani tai taulu. Picasson Guernicaa joku jo seinällään eilen näköjään käyttikin. Ja Camus’n Ruttoa on sattuneesta syystä luettu taajaan parin viime vuoden aikana.
Mitä tulee muutoin 70-luvun laululiikkeeseen: jotenkin kipeimpiä (ei siis pahkasika-kipeimpiä vaan suru-kipeimpiä) ovat biisit joissa on valtavan hieno sävelmä ja yleensä myös sovitus, mutta karmeat sanat tyyliin ”kauhea joskin on puhudistustyömme, ihmisten onnen on ehtona se”.