Vesa Salmi

Blog

  • Sarastia ja palvelun käyttäjäkokemus

    Helsinkin soten palkkahallinnon sekoiluissa, siis Sarastiassa, ihmettelen seuraavaa. Miten voi olla olemassa palvelu tai tuote, jonka toimittajille loppukäyttäjän käyttökokemus – siis kaiketi asiakkaan, tässä tapauksessa myös maksajan kun me olemme kaikki veronmaksajia – näyttää olevan yhdentekevä?

    Tekniikan asiantuntija voi aina vedota ei-teknisten arvostelijoiden tietämättömyyteen: eivät ymmärrä mistä kaikesta tässä on teknisesti kysymys. Mutta käyttäjäkokemus ei ole ytimeltään tekninen asia.

    Työnohjausryhmissä alettiin puhua Sarastiasta viime huhtikuun paikkeilla, joten ongelma on ollut olemassa ainakin tai suurin piirtein siitä asti. Palvelun käyttökokemuksella tarkoitan palkkalaskelmia: osaa niistä on työntekijöiden ollut mahdotonta tulkita – tämä yhdistettynä siihen johdon antamaan opastukseen että ”katsokaa nyt tarkasti läpi ne palkkalaskelmanne että ovatko oikein” – ei oikein lisää luottamusta mihinkään tahoon.

    Palkan saamatta jääminen tai mikojen rajhojen saaminen tililleen voi olla teknisesti selitettävissä, periaatteessa. Mutta se, että lukukelvottomille palkkalaskelmille ei tehdä mitään vuoteen, ei ole selitettävissä muulla kuin piittaamattomuudella: työntekijöiden saamalla käyttäjäkokemuksella ei ole merkitystä.

    Lyhytnäköistä ja huonoa johtamista.

  • Miksi Natalia koskettaa nyt?

    Ystäväni kiinnitti Facebookissa huomiota siihen, että miksi somessa jaetaan Natalia-kappaletta, jossa ylistetään kommunistista partisaania, ja joka laulu kaiken lisäksi on tehty suomalaisessa vankilassa neuvosto-ukrainalaisen vakoojan innoittamana.

    Natalia on musiikillisesti niin läpeensä taidokas, että se irtoaa helposti historiallisesta taustastaan, uuteen kontekstiin ja uusiokäyttöön, kuten osa parhaista 70-luvun laululiikkeen biiseistä tekee. Näin esimerkiksi Sano mistä https://www.youtube.com/watch?v=3H3SX3XnovI. Tuo tosin on mielestäni aivan liian pateettinen tulkinta ja syö biisiä niin tekijän versio kuin onkin. Muuta en nyt tähän kohtaan löytämyt.

    Nataliassa lauletaan vihollisesta, jonka jäljiltä Ukrainassa ”vain koirat raunioilla samoaa”. Alunperin kyseessä olivat Natsi-Saksan joukot mutta nyt siis assosiaatio on Putinin Venäjä. Ja lopussa ennakoidaan vapaata Ukrainaa. Taitava runoilija, Elvi Sinervo, ei ole maininnut maata: vapaa, kenen tai minkä vallasta.

    Klassikoiden ominaisuus: ne tarttuvat siihen aikakauteen, jossa ne löydetään uudestaan, olipa sitten laulu, romaani tai taulu. Picasson Guernicaa joku jo seinällään eilen näköjään käyttikin. Ja Camus’n Ruttoa on sattuneesta syystä luettu taajaan parin viime vuoden aikana.

    Mitä tulee muutoin 70-luvun laululiikkeeseen: jotenkin kipeimpiä (ei siis pahkasika-kipeimpiä vaan suru-kipeimpiä) ovat biisit joissa on valtavan hieno sävelmä ja yleensä myös sovitus, mutta karmeat sanat tyyliin ”kauhea joskin on puhudistustyömme, ihmisten onnen on ehtona se”.

  • ”Liike-elämästä valunut puhe” vieraisilla koulussa ja sotessa

    ”Hankkeet, byrokratia ja liike-elämästä valunut puhe asiakkaista ja tuottavuudesta iskivät opettajaan kiinni kuin vaijerit ja vetivät kaikki pois sieltä, missä hän halusi olla eli luokkahuoneesta.” HS 8.2.2022. Tulee mieleen pari näkökulmaa: yhteiskunta- tai talouspoliittinen ja psykoanalyyttinen.

    Yhteiskunnallisten ja taloudellisten trendien suunnasta ”liike-elämästä valunut puhe” kuvaa yksioikoisen tai kvantitatiivisen panos-tuotos -ajattelun valumista elämänaloille, jotka avautuvat vain kuvaamisen ja siitä seuraavan näkökulmasidonnaisen ymmärryksen kautta. Panos-tuotos -ajattelu luontuu sinne, missä asiat selittyvät määrällisesti hahmotettavien ja mitattavien syy-seuraussuhteiden kautta.

    Tavarakaupassa asiakas on aina oikeassa, sosiaali- ja terveyspalveluissa tai kasvatuksessa kukaan ei ole aina oikeassa. Sote-piireissäkin kummallisimmat ajatuskuviot syntyvät usein siitä, että ei nähdä perustavanlaatuista eroa sotepalvelun asiakkaan ja kenkäkaupan asiakkaan välillä.

    Psykoanalyyttinen assosiaatio liittyy Wilfred Bioniin ja terapeuttikoulun lopputyössä käsittelemääni aihepiiriin. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden ohella voidaan tarkastella yksittäisten ilmaisujen luonnetta: mistä ne ovat peräisin, mihin kieliympäristöihin ne ovat kotiutuneet ja millä tavalla. Ääriesimerkkinä epätavallisesta käsitteen kotiutumisprosessista tulee mieleen ”läpimenoaika”, jota pohdittiin aikanaan ihan tosissaan erään sote-organisaation laadunkehittämisstrategaprosessi-puolipäivässä tai vastaavassa.

    Henkilökohtaisen psykologian ja kehitysvaiheen kannalta on mielenkiintoista pohtia, miksen silloin juossut huutaen ulos huoneesta vaan jatkoin keskustelua, jonka täytyi olla melkoista ajantuhlausta kaikille läsnäolijoille. Bionin kannalta, aiempaan pohdintaani viitaten voi kysyä, kuinka hyvin tällaista voisi kuvata ja ymmärtää Bionin bisarrin objektin käsitteen avulla- yhdistyneenä hänen psykologian ja psykiatrian valtavirrasta poikkeavaan psykoosikäsitykseensä.

  • Sähköinen psyyke?

    Aivan muita asioita tonkiessani törmäsin Wikipediassa monistiseen äärimaterialismiin:

    Mieli eli psyyke on aivojen sähköistä, välittäjäaineellista ja hormonaalista toimintaa, joilla on siis biologinen ja lääketieteellinen perusta. Mieli eli psyyke on yhtä kuin aivotoiminta. (Wikipedia: Skeema)

    Voisiko materialistisella selityksellä olla riittävä arvo osavastauksena, siinä missä psykososiaalisella ymmärrykselläkin? Georg Henrik von Wright kirjoitti tunnetuimman teoksensa Explanation and Understanding erosta, joka vallitsee kausaalisen selittämisen ja sekä niin sanotuille ihmistieteille että humanistisille tieteille ominaisen ymmärtämisen välillä. von Wrightin katsannossa siis molempia tarvitaan, eikä luonnontieteellinen kausaaliketjuihin perustuva selittäminen ole siihen nähden ensisijainen vaan sen kanssa rinnakkainen ilmiö.

    Arvatakseni von Wrightin oletti näille kahdelle tiedonsaannin muodolle lähtökohtaisesti eri kohteet: fyysistä maailmaa koetetaan selittää kun taas mielen ilmiöitä, sosiaalisia suhteita ja sen sellaisia koetetaan ymmärtää. Yllä lainatussa Wikipedian artikkelissa eteen tullut määrittely sai miettimään, miten eri tiedonintressit ja tietämisen tavat voivat lähestyä samaa kohdetta. Siihen suuntaan mennään mind/body -probleeman Dual Aspect -ratkaisussa, jota on tarkasteltu neuropsykoanalyysia koskevan tutkimuksen yhteydessä (ks. esim. Psykoanalyyttinen psykoterapia, vuoden 2018 ”Sielu aivojen aikakaudella” -teemanumero).

    Eli ei olisikaan niin, että joko aine tai henki, vaan sekä että. Samaa ilmiö voisi näyttäytyä eri tavalla eri lähestymistavoille, eri lähestyjille. Edellytyksenä tosin on Immanuel Kantin tietoteoreettisen perusratkaisun hyväksyminen. Mitä tämä tai tuo, miten milloinkin lähestyttävä ilmiö, on ”objektiivisesti”, tai ”oikeasti” – sen tietäminen ei ole tietokykymme rajoissa.

    Asioilla on siis selityksensä niissä tapauksissa, joissa syy-seuraussuhde voidaan aistinvaraisesti todistaa, eli esimerkiksi aivojen toiminnassa. Psykososiaalinen tilanne tai ympäristö ei siis vaikutuksiltaan ole selitettävissä materiaalisten syy-seurausketjujen tavoin, ainoastaan (paremmin tai huonommin) ymmärrettävissä. Ymmärrys puolestaan ei ole sillä pallokentällä, jossa voidaan mielekkäästi puhua oikeaksi todistamisesta eli syy-seurausketjun jäljittämisestä.

    Kristinusko ja René Descartes’in filosofinen perintö ovat rakentaneet vaikutusvaltaisen skeeman (sic), eli ne periaatteet, joita noudattaen munan ja kanan syntyjärjestyksestä on tullut kiistellä viimeiset viisisataa vuotta – tai kaksi tuhatta tai jotain siltä väliltä, laskutavasta riippuen. On ollut valittava puolensa, eli kannatettava joko materian ensisijaisuutta tai mielen ei-materiaalista ensisijaisuutta – ja jommankumman kannattaminen edellyttää toisen poissulkemista.

  • Psykoosi – arkea vaiko ei?

    Bion-projektini jatkuu hitaasti muun ohessa, mutta jatkuu kuitenkin. Attention and Interpretation menossa, sitten ydintuotanto olisi kertaalleen käyty läpi.

    Psykoterapeuttikoulun lopputyössä pyörittelen sen kaltaista ajatusta, että psykoosi on oikeasti jotain vähemmän erityistä tai erikoista kuin normaalisti ajattelemme. Tälle ajatukselle Bionilta toki saa tukea mutta riittääkö se? Onko osa laadunhallintakielen käsitteistä tosiaan Bionin tarkoittamassa mielessä bisarreja objekteja, vai onko kyse pelkästään toiminnan kohteiden luonnollisesta defensiivisyydestä, joka ilmenee vallankäyttäjiin kohdistuvanaa pilkkana tai ärtymyksenä?

    Tarkoitan siis esimerkiksi sen tyyppistä tilannetta että puhutaan psykososiaalisen auttamistyön perustehtävien yhteydessä ”läpimenoajoista” tai ”jatkuvasta parantamisesta”. Voiko olla olemassa, wittgensteinilaisittain, kielipeli joka olisi terve ja joka sisältää tällaisia osia.

    Seuraava työmaa olisi varmaan lopputyön muokkaaminen, jonka kuluessa toivottavasti tulee lisävalaistusta yllämainittuihin kysymyksiin.